On antoisaa olla haastateltavana, koska saa pohdittavakseen asioita, joita ei ole älynnyt itse miettiä.
Muistan omalta
toimittaja-ajaltani, kuinka parhaita haastatteluhetkiä olivat ne, joissa roolit
unohtuivat ja haastattelusta tuli keskustelua tai peräti tuttavallista jutustelua.
Samaan olen pyrkinyt myös tutkimushaastatteluja tehdessäni, luottamusta
herättävään avoimuuteen. On annettava, jos haluaa saada.
Myös haastateltavan roolissa voi pyrkiä samanlaiseen dialogiin. Toimittajakin on ihminen, josta on hyvä olla kiinnostunut myös henkilönä. Tämä antaa myös mahdollisuuden hienovaraisesti viedä keskustelua haluttuun suuntaan ilman, että syntyisi vaikutelmaa markkinoinnista.
Kyypakin tiimoilta minua on haastateltu kolmeen lehteen. Kirja ei siis tähän mennessä ole niin sanotusti lyönyt läpi, koska oman maakunnan ulkopuolella se ei ole kiinnostanut toimittajia. Pienen kustantajan mainosbudjetti ei liene kovin kummoinen, joten myös kirjailijan on itse tehtävä töitä hankkiakseen kirjalleen näkyvyyttä. Olenkin häpeilemättä tarjonnut juttuideaa, ja se on todettu kaikissa tapauksissa toteuttamisen arvoiseksi. Täytyy tietenkin miettiä etukäteen, mikä on tarpeeksi hyvä syy, jotta toimitus tarttuisi aiheeseen. Toimitushan tekee aina päätökset siitä, mihin kannattaa arvokasta aikaa käyttää.
Epari, Seinäjoen paikallislehti, kiinnostui lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta, joka toteutti lukioaikaisen kirjahaaveensa 61-vuotiaana. Toimittaja Raimo Hautasen kanssa puhuimme paljon nykykoulusta, mutta näkökulman vuoksi oli pakko avata myös omaa elämänhistoriani. Bonuksena jutun yhteydessä ilmestyi kannustava kritiikki Kyypakista (Epari, 23.8.2023, s. 10). Juttu tehtiin jo toukokuussa, mutta ilmestyi vasta elokuussa. Ehdin jo kysyä, menikö se roskiin.
Kuusamossa ilmestyvään Koillissanomiin haluttiin tutkijan kommenttia Reino Rinteestä, koska kirjailijan syntymästä tuli kuluneeksi 110 vuotta. Vuonna 2006 ilmestyi väitöskirjani Rinteestä, Aatos, eetos ja paatos – Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun. Samalla kertaa myin myös idean toimittajalle: työstin Kyypakkia paljon Taivalkoskella Päätalo-instituutin vuoden kirjoittajakoulutuksessa. Oltiin siis levikkialueella. Etelä-Lapin Posiosta on tullut toinen kotiseutuni, olin siis myös melkein paikallinen.
Keitin kahvit ja tarjosin pullaa Koillissanomien toimittajalle Linda Laaksoselle Posion asunnon verannalla. Hän opiskeli parhaillaan samalla laitoksella, josta lähdin väitöskirja kainalossa. Löytyi yhteisiä tuttuja ja yhteistä juteltavaa riitti varsinaisen aiheen ulkopuoleltakin. Nuohooja oli tulossa samana päivänä, mutta hän oli sen verran myöhässä, toimittaja ehti alta pois.
Laaksonen tivasi, miten Taivalkoski vaikutti tekstiini. Yritin hätäpäissäni keksiä jotain, koska en ollut ajatellut asiaa ollenkaan. Hajatelmani eivät päätyneet onneksi juttuun. Toimittaja halusi toiminnallisen kuvan, siispä poimin tontilta mustikoita. Ei ehkä liity Kyypakkiin, mutta toimittajille pitää antaa se, mitä he haluavat. Juttu ilmestyi Koillissanomissa 4.8.2023 otsikolla Kirja valmiiksi Taivalkoskella.
Ilkka-Pohjalaiselle tarjosin näkökulmaksi vaelluskirjoittamista, josta puhuin myös Seinäjoen kaupunginkirjaston yleisötilaisuudessa 24.elokuuta. Neljän päivän kuluttua istuin lehden videotoimittajan Jari E. Hakalan kanssa läheisen Kyrkösvuoren nuotiopaikalla. Jutustelimme pari tuntia. Kolme kameraa kävi koko ajan, kun sytytin malliksi nuotion, kertoilin Kyypakista, vaeltamisesta ja vaelluskirjoittamisesta, paistoimme toimittajan tarjoamat makkarat ja joimme pillimehut. Eväiden syöntihän on retken kohokohta.
Lopputulos on mielestäni mainio. Toimittaja oli tehnyt kunnon käsikirjoituksen ja miettinyt visualisoinnin huolellisesti etukäteen. Tuloksena syntyi 19 minuutin videodokumentti, jonka voit katsoa tästä linkistä: "Polte kirjoittaa ja vaeltaa selätti rimakauhun – Kirjailija Pertti Sillanpää tarttuu kynään saloilla ja selkosilla" (Ilkka-Pohjalainen, 3.9.2023).
Hakala teki myös kysymyksen, joka yllätti: olinko tullut kirjoittamisessa kotiini? Sitähän olin juuri tehnyt, löytänyt kirjoittajan identiteettini. En voinut kuin takellellen myöntää asian olevan niin: olin tullut kotiin, kun olin yhdistänyt luonnon, vaeltamisen ja kirjoittamisen.
