Kirjoittajakurssilla

Kirjoittajakurssi kesän alussa on hyvä sysäys koko kesän kirjoittamiselle. Kurssilla saa lisävirtaa monestakin syystä.

Kurssilla kirjoitetaan. Eteen tulee monenlaisia tehtäviä, jotka ratkaistaan kirjoittamalla. Yhteen on kokoontunut samanhenkisiä mutta erilaisia kirjoittajia. Jokainen ratkaisee annetut tehtävät tavallaan. On aina yllätys, miten monella tavalla yksinkertaisen tehtävän voi tehdä. Muut kirjoittavat ympärillä innostavat, antavat palautetta ja tarjoavat silmät nähdä oma teksti uudessa valossa. Lukijat löytävät tekstistä sellaista, mille itse on sokea.

Juhani Karila

Toisilleen vieraista ihmisistä muodostuu muutamassa päivässä tiivis ja turvallinen ryhmä, jossa voi leikkiä sanoilla ja kokeilla uusia tapoja kirjoittaa. Voi myös tunnustaa, että tehtävä ei tällä kertaa napannut ja tuloksena on sitä silkkaa itseään, jota en halua muille jakaa. Moni käyttää tehtäviä siihen, että kirjoittaa materiaalia isompaan tekeillä olevaan tekstiinsä. 

Etukäteen hieman jännittää, millaisten kurssilaisten kanssa viikon viettää ja millainen on ohjaava opettaja, jos hän ei ole entuudestaan tuttu. Tällä kertaa ilmoittauduin Luoston kirjoittajakurssilla Juhani Karilan vetämään proosaryhmään. Karilan tuotannon lukemalla kuva kirjailijasta ei oikein hahmottunut. Novellikokoelmissa Gorilla (2013) ja Omenakrokotiilin kuolema (2016) fantasia on isossa roolissa. Kulttiromaani Pienen hauen pyydystys (2019) leikittelee puolestaan mytologialla. Pelkäsin, että edessä voi olla viikko epämääräistä hörhöilyä. Kaikkea muuta. Opettajana Karila oli selkeä, tarkka, johdonmukainen, kannustava ja samalla tasolla kurssilaistensa kanssa. Häntä oli helppo lähestyä.

Harvoin opettaja pyrkii tuputtamaan kurssilaisille oman estetiikkaansa. Karilakin oli perusasioiden äärellä: päähenkilö, jännite, oma ääni, dialogi, editointi. Hän puhui paljon oman kokemuksen kautta ja käytti esimerkkinä Pienen hauen pyydystyksen tekoprosessia, mutta ei julistanut. Perusasiat ovat perusasioita, jotka olen kuullut monen suusta, mutta aina hieman eri tavalla, mikä on rikastuttanut omaa ajattelua ja heijastunut tekstiinkin.

Taija Tuominen

Luostolla päivä alkoi yhdeksältä ohjaajien aamuluennoilla. Juhani Karila kertoi siitä, miten yliluonnollinen ja luonnollinen törmäävät hänen teksteissään, Taija Tuominen innosti tapansa mukaan kirjoittamaan, Siri Kolu puhui etäyhteydellä henkilöistä ja Daniil Koslov positiivisesta perseilystä. Bonusvieras Juha Hurme kannusti perjantai-iltana ekofilosofisessa luennossaan jättämään silleen.

Kahtena iltana kurssilaisilla oli mahdollisuus esitellä omia kirjoja auditoriossa. Kerroin Kyypakista ja näytin muutaman kuvan tapahtumapaikoilta Jaurujoelta ja Presidentinkurusta. Samoihin maisemiin suuntaan kurssin jälkeen.

Rauhallinen Luosto on mitä mainioin paikka kirjoittamiselle. Kesä alussa matkailukylä on lähes suljettu lukuun ottamatta Luostotunturin kylpylähotellia eli juuri muita houkutuksia ei ole kuin luonto. Ongelmana on vain kurssin suosio. Paikat täyttyvät muutamassa minuutissa, kun ilmoittautuminen alkaa maaliskuussa. 1990-luvulla alkanutta kirjoittajakurssia järjestää Revontuliopisto yhdessä Lapin kirjallisuusseuran kanssa.

Muuten,

Juhani Karila kertoo Pienen hauen pyydystyksestä Anna Ruohosen Sivullinen-podcastissa, jonka Lapin Kansa -lehti tarjoaa ilmaiseksi (https://www.lapinkansa.fi/uudessa-podcast-sarjassa-kuullaan-pohjoisen-kirjai/5654403)

Kymmenien vuosien haave

Olen lukenut tolkuttomasti noin kymmenvuotiaasta asti. Ensimmäisen lehtijuttuni kirjoitin 15-vuotiaana. 19-vuotiaana voitin kotikuntani runokilpailun. Ennen sitä olin menestynyt Luonto-Liiton kirjoituskilpailuissa. Abiturienttina olin varma, että minusta tulee kirjailija. Kirjoitin silloin lähinnä runoja, mutta myös novelliyritelmiä.

Sitten lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Ylikriittinen ympäristö, jossa sai olla varuillaan, ei ollut hyväksi. Lehtijuttuja oli helppo tuottaa, samoin kirja- ja teatterikritiikkejä, mutta oma rima oli niin korkealla, että pöytälaatikko oli fiktion pääasiallinen julkaisukanavani. Opiskelujen jälkeen minusta tuli kirjoittava toimittaja. Kun työkseen kirjoittaa, ei perheellinen jaksa enää vapaa-ajalla kirjoittaa fiktiota tavoitteellisesti. 

Kun nyt luen vanhoja tekstejäni, tavallaan harmittaa, että en uskaltanut kokeilla, mihin rahkeet riittävät. Mutta toisaalta: nyt on nyt. Mitään ei ole menetetty. Olen kuitenkin kirjoittanut jotain koko ajan, terapeuttisia päiväkirjamerkintöjä, runoja, lyhytproosaa, novelleja. 

Minulla oli mielestäni hyvä romaani-idea avioeroni jälkeen 1980-luvun loppupuolella, mutta kirjoittaminen hyytyi 40 sivun jälkeen. Matkasin yksin junalla Etelä-Euroopassa, lähinnä Espanjassa, ja kirjoitin. Olisi varmaan pitänyt ostaa heti perään toinenkin Interrail-lippu. 

Käänne alkoi tapahtua, kun opetin Oulun ammattikorkeassa luovaa kirjoittamista painottaen terapeuttiseen näkökulmaan. Tein aina samat tehtävät, joita annoin sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille. Oman elämän kriisiytyminen lisäsi tarvetta kirjoittaa.

Olin lykännyt fiktion kirjoittamista gradulla, lisensiaattityöllä, väitöskirjalla. Keksin aina jonkin projektin, joka ajoi edelle, koska pelkäsin kohdata tilannetta, jossa minusta ei ehkä olisikaan nuoresta asti haaveilemani fiktion kirjoittajaksi.  

Vuonna 2012 osallistuin ensimmäiselle Oriveden opiston kirjoittajakurssille. Siitä lähtien olen kumppanini kanssa osallistunut joka kesä ja välillä muulloinkin kirjoittajakursseille. Ne ovat antaneet tietoa ja taitoa, mutta tärkein anti on ollut innostus kirjoittamiseen. Myös kirjoittava kumppani on aarre, jonka merkitystä ei voi liikaa korostaa. 

Muun muassa Petri Tamminen, Elli Salo, Riikka Ala-Harja, Riina Katajavuori ja Jyrki Vainonen ovat jakaneet oppejaan kursseilla. Yritin ensin novelleja, mutta en jaksanut tai osannut viimeistellä niitä. Vaihdoin armollisempaan romaaniin, joka tuntui heti alusta lähtien omalta muodolta. 

Kyypakin kannalta tärkein henkilö on ehdottomasti ollut Taija Tuominen. Hänen kannustava, rohkaiseva ja innostava ohjauksensa on ollut se puuttuva lenkki, joka on yhdistänyt potentiaalin ja käytännön. Kiitos Taija!

Kuulin aikoinaan paljon puhetta siitä, kuinka kurssit ovat harrastelijoita varten, eikä todellinen kirjoittaja tarvitse niitä. Saatoin itsekin ajatella niin. Nyt olen eri mieltä. Kirjoittajaidentiteettini ja -itsetuntoni ovat tarvinneet kursseja. Jos olisin jo nuorena ja innokkaana kirjoittajana ymmärtänyt ohjauksen ja positiivisen palautteen merkityksen ja osannut hakeutua sellaisen pariin, ehkä Kyypakki ei olisi esikoisromaanini.

Kyypakkikin sai alkunsa Oriveden opistossa ja lopullisen muotonsa Taivalkoskella Päätalo-instituutin vuoden pituisen kurssin aikana. Siitä kerron joskus toiste.