Miten kirjoittajan tulisi suhtautua palautteeseen? Hyväksytyksi tuleminen on ihmisen perustarpeita. Entä jos tuleekin lunta tupaan kesken kesähelteiden.
Teksti ei ole yhtä kuin kirjoittajansa, vaikka aika moni tuntuu tekstiä niin lukevankin. Vaikka kyse on fiktiosta ja järjellä asian hyväksyy, niin jokin tunnetasolla alitajuisesti yrittää nähdä kirjoittajan päähenkilössä. Tietenkin kirjoittaja on vahvasti läsnä tekstinsä päähenkilössä ja muissakin henkilöissään, sillä hän on ne luonut. Ei kyse ole kuitenkaan - edes autofiktiossa - oman elämän dokumentoinnista vaan suhteiden pohtimisesta: mikä on suhteeni itseeni, läheisiin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen.Teksti on oma luomus, ja jokainen kirjoittaja varmasti toivoo ja odottaa, että se saisi hyvän vastaanoton. Vaikka palaute ei arvota kirjoittajaa ihmisenä, se arvottaa häntä kirjoittajana. Jos kirjoittajuus on vahva osa identiteettiä, tyrmäävä palaute merkitsee aina jonkinasteista identiteettikriisiä, ja vastaavasti kiitokset vahvistavat identiteettiä ja itsetuntoa.
Kirjoittajaidentiteetin vahvistumisesta seuraa se, että uskaltaa kirjoittaa rohkeammin omalla tavallaan. Jos tämä vahvistuminen näkyy ulospäin itsevarmempana käyttäytymisenä ja oman persoonan esille tuomisena, sanotaan helposti, että kaverilla on noussut kusi päähän. Kai ihan aiheesta, jos rooli on omaksuttu eikä sisäsyntyinen kasvutarina. Tyrmäävän palautteen seurauksista on esimerkkejä Aleksis Kivestä lähtien.
Entäpä jos käsitykset tekstin laadusta eivät käy yksiin kirjoittajan ja lukijoiden välillä. Tekijä uskoo mielellään luoneensa jotain ainutlaatuista, mutta lukija ei välttämättä näe asiaa ihan samoin. Ehkä tätä ei kannata pohtia, sillä makuja on monia. Työkseen lukevat tekevät kokonaisarvion ja asettavat tekstit osaksi muuta kirjallisuutta, mutta tavallinen lukija hakee elämyksiä ja voi kokea iloa siitä, että tekstissä kuvataan hänelle läheisiä ja merkityksellisiä asioita. Molemmat ovat kirjoittajalle tärkeitä, mutta jos haaveissa on ammattikirjailijan ura, kriitikoiden sanomiset ja julkinen arvostus lienevät välttämättömiä.
Olen kiinnostuneena odottanut palautteita. Olen myös suoraan pyytänyt niitä lukijoiltani, ja saanutkin jonkin verran. Ensimmäinen palaute tuli tekstiviestinä pyytämättä ja ytimekkyydessään se lämmitti mieltä: ”Kirja luettu. Pidin kovasti.”
Tätä kirjoittaessa yhtäkään lehtikritiikkiä ei Kyypakista ole ilmestynyt. Yksi julkinen ja kiitettävän perusteellinen arvio on ilmestynyt blogissa Satunnainen ohilukija. Lehtikritiikit ovat nykyään harvinaista herkkua, joten odotukset eivät ole kovin korkealla. Toki on valtava pettymys, jos romaaniani ei kelpuuteta arvioitavien kirjojen joukkoon missään lehdessä, vaikka kovin kummoisia urahaaveita ei tässä iässä enää olekaan.
Palaute on tärkeää itsetunnon kannalta mutta myös kirjoittajana kehittymisen kannalta; oppimista ei tapahdu ilman palautetta ja reflektiota.
Väliotsikon jälkeen olen poiminut seuraavassa katkelmia lukijapalautteista, joista osa oli hyvinkin perusteellisia ja analyyttisiä. Olen pyytänyt luvan julkaista otteita yksityisistä palautteista.
Lukijoiden palautetta
"Tyylikäs nimi ja tyylikäs kansikuva. Tarina on
tietääkseni fiktiota, silti takakannen esittelytekstissä on jotain
tuttua...
Tutunoloista porukkaa vaikka kukaan ei ole kukaan sellaisenaan. Tykkään
dialogista ja tunnelmista. Ne vievät aikaan kun olimme + - parikymppisiä ja
pakko välillä pysähtyä muistelemaan kaikkea mitä silloin oli."
"Kiitos sinulle intensiivisestä lukukokemuksesta."
"Biologina
kiinnitin tietenkin huomiota kirjassa esiintyviin kasvi- ja eläinlajeihin sekä
luonnonilmiöihin. Ne olivat kohdallaan! (Minulla lukuinto lässähtää usein
epäuskottaviin lajikuvauksiin). Myös tietenkin vaellusjaksoihin liittyvät
yksityiskohdat olivat mainioita ja sinun omat kokemuksesi siellä taustalla.
Hyvää kirjassa myös se, että sen lajityyppiä ei ollut helppoa määritellä (jos
se on edes tarpeen). Kirjan ”päähenkilön” jahkailu ja päässä pyörivät nuoruudentapahtumat
hallitsivat välillä ehkä liikaakin tarinan kokonaiskuvaa eli tuli sellainen olo
että hän elää vain menneisyydessä. Ei päästy elämässä ja tarinassa eteenpäin.
Toki ne nuoruuden kuviot olivat myös kirjan koukku. - -
Kokonaisuuden kannalta oli hyvä, että vaellusretken
tapahtumat olivat jatkuvasti muun tarinan taustalla. Se oli minusta kirjan
jännitteen ja kiinnostavuuden kannalta hyvä ja toimiva ratkaisu."
"Luin Kyypakin tuossa juhannuksena Se oli mainio, elämänmakuinen tarina, joka pysyi kiinnostavana loppuun saakka. Lisämaustetta tuli siitä, että loppupuolella oltiin paljon Oulussa. Itse asiassa pystyin monella tavalla samastumaan tarinaan, esim. olen itsekin käynyt nuorena partiolaisena vaeltamassa samoissa maisemissa. "
"Olipahan mukaansa tempaava
kirja! Aloitin maanantaina aamiaispöydässä ja lopetin eilen [tiistaina] iltalukemisena.
Tarina tempaisi hyvin mukaansa
ja piti imussaan koko ajan. Hahmot olivat mukavan erilaisia ja kiinnostavia.
Jokaisessa päähahmossa oli haavoittuvuutta, vikoja ja samaan aikaan ollaan
normaalisti työelämässä, eletään elämää eteenpäin, onnistutaan ja
epäonnistutaan. Hieman liian yleiseksi teemaksi nousi se, että kaikilla
tuntuu aina olevan huono isäsuhde. Kun jokin asia toistuu liian usein, se alkaa
ärsyttää, "ahaa taas". Toki lopussa tultiin hieman tässä asiassa
vastaan, eli Ari ja Maria muistelivat myös hyviä asioita kotoansa.
Vaelluskuvaukset
olivat miellyttävää luettavaa, kompromisseja pikkutarkan luontokuvauksen ja
tarinan edistämisen välillä. Mieleen jäivät erityisesti järripeipot.- - Kieli
oli tarinan edistämisen näkökulmasta sopivassa suhteessa hienoa. Ei väkisin
väännettyjä metaforia tai yltäkylläisesti tuputettuja pöljiä vertauksia,
joissa kisataan siitä, kuka keksii nokkelimman. Oikeissa paikoissa oli todella
mukavia ja kekseliäitä lausahduksia. - -
Taustatyön
olet tehnyt huolellisesti ja koulumaailman tunnet tietenkin hyvin. Etsin
kuriittani historianopettajan kuvauksesta jotain virheitä, mutta en saanut
sinua kiinni mistään. - -
Aikatasoilla
pomppiminen on tämänkin teoksen suola ja erityisen kiinnostavia ovat juuri
menneeseen maailmaan yltävät kuvaukset. Tässä on kuitenkin yksi vaaranpaikka. Joskus
pomppiminen on hurjan nopeata. Hypätään menneeseen, mutta jonkin
tapahtuman loppuun, sitten nykypäivään muutaman lauseen kappaleen verran, taas
menneeseen ja tällä kertaa tapahtuman alkuun, taas nykypäivään, taas
menneeseen, kaikki samalla aukeamalla. Lopputulos vaikutti elokuvamaiselta,
joka toimisi ehkä valkokankaalla paremmin. Olisin kaivannut joskus tylsempää ja
kronologisempaa otetta, eli kun hypätään menneeseen, niin pysytään nyt siellä
sitten. - -
Loppukaneettina,
voin suositella kirjaa luettavaksi täysin sydämin."
"Pidin kerronnasta, oli
mielestäni elokuvallinen tunnelma. Jopa siinä määrin, että joissakin
kohtauksissa ei aina aluksi tiennyt, mitä aikaa nyt eletään, kuten joskus
elokuvissakin käy. Aina pääsi kuitenkin kärryille. En tiedä oliko Oulun yksityiskohtainen
kuvailu välttämättä tärkeää, mutta mua se lämmitti. Harmitti, kun Patosillan
jäätelökioski ei ollut auki, sillä olen ollut siellä töissä. - -
Mielenkiintoisia ja samaistuttaviakin hahmoja. Marian näkökulma lopussa
toi odottamatonta mutta hyvää lisäperspektiiviä. Lopussa oli kiirehtimisen
tuntua, mutta en osaa sanoa oliko se omaa lukemisen kiirettäni vai tekstin
ominaisuus. Miellyttävä kirja lukea kaiken kaikkiaan, mukavaa kuvausta
miljööstä olematta kuitenkaan päätalomaisen raskas."
"Sekä Arin että Marian
kasvuhistoriassa oli vaille jäämistä, kaltoinkohtelua, väkivaltaa. Nämä lapsuuden
kokemukset kulkevat ihmisen mukana, muokkaavat persoonaa ja siirtyvät eri elämäntilanteissa
muihin ihmissuhteisiin. Tuon siirron olit saanut osuvasti ja tarkalla silmällä kirjoitettua
tekstiisi. Samoin kuin Arin kehittyminen pojasta mieheksi omine kipuineen,
joihin Ari haki ja löysi hoitoa sinnikkäästi kirjoittamalla sisintään auki. Tuo
sinnikkyys tulikin palkituksi monella tavalla."
Satunnainen ohilukija kirjoittaa blogissaan muun muassa:
"Kirjan juonessa on murhamysteerin piirteitä, vaikkei kirja
siihen lajityyppiin kuulukaan. Kerrontaa tämä kuitenkin jämäköittää ja pitää
lukijan valppaana. Kerronta kestää hyvin liikkumisen aikaisempien tapahtumien
takaumien ja syntymäpäivien välillä. - -
Sillanpää yhdistää mukavalla tavalla juonivetoista tarinaa
ja pohdiskelevaa, psykologista ihmiskuvausta. Pohjoisen luonnon aistimukset ja
kehotuntuma tulevat tekstistä liki ilman varsinaisia kuvailevia jaksoja, osana
toimintaa.
Toksisen maskuliinisuuden umpikujien kuvauksena kirja tuo
mieleeni Juha Itkosen romaanin Kaikki oli heidän. Sillanpää kuvaa
ylisukupolvista taakkaa miesten elämässä eleettömämmin ja pienemmissä
ympyröissä kuin Itkonen, joka kytkee tuhoisat valinnat koko planeetan
tulevaisuuteen. Sillanpään mieskuvassa on kuitenkin optimismia. Kaikkea ei ole
menetetty.
Taivo Orgin kansi kuvaa upeasti sekä kirjan fyysistä että
tunneilmastoa.”
