Haastateltavana

On antoisaa olla haastateltavana, koska saa pohdittavakseen asioita, joita ei ole älynnyt itse miettiä.

Muistan omalta toimittaja-ajaltani, kuinka parhaita haastatteluhetkiä olivat ne, joissa roolit unohtuivat ja haastattelusta tuli keskustelua tai peräti tuttavallista jutustelua. Samaan olen pyrkinyt myös tutkimushaastatteluja tehdessäni, luottamusta herättävään avoimuuteen. On annettava, jos haluaa saada.

Myös haastateltavan roolissa voi pyrkiä samanlaiseen dialogiin. Toimittajakin on ihminen, josta on hyvä olla kiinnostunut myös henkilönä. Tämä antaa myös mahdollisuuden hienovaraisesti viedä keskustelua haluttuun suuntaan ilman, että syntyisi vaikutelmaa markkinoinnista.

Kyypakin tiimoilta minua on haastateltu kolmeen lehteen. Kirja ei siis tähän mennessä ole niin sanotusti lyönyt läpi, koska oman maakunnan ulkopuolella se ei ole kiinnostanut toimittajia. Pienen kustantajan mainosbudjetti ei liene kovin kummoinen, joten myös kirjailijan on itse tehtävä töitä hankkiakseen kirjalleen näkyvyyttä. Olenkin häpeilemättä tarjonnut juttuideaa, ja se on todettu kaikissa tapauksissa toteuttamisen arvoiseksi. Täytyy tietenkin miettiä etukäteen, mikä on tarpeeksi hyvä syy, jotta toimitus tarttuisi aiheeseen. Toimitushan tekee aina päätökset siitä, mihin kannattaa arvokasta aikaa käyttää.

Epari, Seinäjoen paikallislehti, kiinnostui lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajasta, joka toteutti lukioaikaisen kirjahaaveensa 61-vuotiaana. Toimittaja Raimo Hautasen kanssa puhuimme paljon nykykoulusta, mutta näkökulman vuoksi oli pakko avata myös omaa elämänhistoriani. Bonuksena jutun yhteydessä ilmestyi kannustava kritiikki Kyypakista  (Epari, 23.8.2023, s. 10). Juttu tehtiin jo toukokuussa, mutta ilmestyi vasta elokuussa. Ehdin jo kysyä, menikö se roskiin.

Kuusamossa ilmestyvään Koillissanomiin haluttiin tutkijan kommenttia Reino Rinteestä, koska kirjailijan syntymästä tuli kuluneeksi 110 vuotta. Vuonna 2006 ilmestyi väitöskirjani Rinteestä, Aatos, eetos ja paatos – Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun. Samalla kertaa myin myös idean toimittajalle: työstin Kyypakkia paljon Taivalkoskella Päätalo-instituutin vuoden kirjoittajakoulutuksessa. Oltiin siis levikkialueella. Etelä-Lapin Posiosta on tullut toinen kotiseutuni, olin siis myös melkein paikallinen.

Keitin kahvit ja tarjosin pullaa Koillissanomien toimittajalle Linda Laaksoselle Posion asunnon verannalla. Hän opiskeli parhaillaan samalla laitoksella, josta lähdin väitöskirja kainalossa. Löytyi yhteisiä tuttuja ja yhteistä juteltavaa riitti varsinaisen aiheen ulkopuoleltakin. Nuohooja oli tulossa samana päivänä, mutta hän oli sen verran myöhässä, toimittaja ehti alta pois.

Laaksonen tivasi, miten Taivalkoski vaikutti tekstiini. Yritin hätäpäissäni keksiä jotain, koska en ollut ajatellut asiaa ollenkaan. Hajatelmani eivät päätyneet onneksi juttuun. Toimittaja halusi toiminnallisen kuvan, siispä poimin tontilta mustikoita. Ei ehkä liity Kyypakkiin, mutta toimittajille pitää antaa se, mitä he haluavat. Juttu ilmestyi Koillissanomissa 4.8.2023 otsikolla Kirja valmiiksi Taivalkoskella.

Ilkka-Pohjalaiselle tarjosin näkökulmaksi vaelluskirjoittamista, josta puhuin myös Seinäjoen kaupunginkirjaston yleisötilaisuudessa 24.elokuuta. Neljän päivän kuluttua istuin lehden videotoimittajan Jari E. Hakalan kanssa läheisen Kyrkösvuoren nuotiopaikalla. Jutustelimme pari tuntia. Kolme kameraa kävi koko ajan, kun sytytin malliksi nuotion, kertoilin Kyypakista, vaeltamisesta ja vaelluskirjoittamisesta, paistoimme toimittajan tarjoamat makkarat ja joimme pillimehut. Eväiden syöntihän on retken kohokohta.

Lopputulos on mielestäni mainio. Toimittaja oli tehnyt kunnon käsikirjoituksen ja miettinyt visualisoinnin huolellisesti etukäteen. Tuloksena syntyi 19 minuutin videodokumentti, jonka voit katsoa tästä linkistä: "Polte kirjoittaa ja vaeltaa selätti rimakauhun – Kirjailija Pertti Sillanpää tarttuu kynään saloilla ja selkosilla" (Ilkka-Pohjalainen, 3.9.2023).

Hakala teki myös kysymyksen, joka yllätti: olinko tullut kirjoittamisessa kotiini? Sitähän olin juuri tehnyt, löytänyt kirjoittajan identiteettini. En voinut kuin takellellen myöntää asian olevan niin: olin tullut kotiin, kun olin yhdistänyt luonnon, vaeltamisen ja kirjoittamisen.

Kirjailija poistui takavasemmalle

Kuka, mitä häh?

Sleeppareitten kysymys on aiheellinen, mutta tällä kertaa se ei liity saunassa metelöintiin.  Takana ovat ensimmäiset hikiset työpäivät loman jälkeen. Iltapäivälehtien lupaama planetaarinen hirmumyrsky jäi tulematta, mutta sisäiset tuulilukemat ovat olleet kohtuullisen korkeita jo useita päiviä. Kyse on muutosvastarinnan puhureista: ammatin vaihtaminen kesäkirjailijasta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi ei käy ihan itsestään.

Vongoivan juurella. Kuva Katja Hautala.

Opettajana on helpompi toimia, jos mieltää itsensä opettajaksi. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että rupeaa tekemään erilaista työtä vaan koko työhön liittyvän ajattelutavan muutoksesta. Siitä, millaisena näkee itsensä. Identiteetissähän on kyse kertomuksesta, jota tuotetaan itsestä ja elämästä. 

Identiteetti on jatkuvasti kehittyvä kertomus, jossa yhdistetään mennyt, nykyinen ja tuleva. Se on käsitys itsestä. Meillä jokaisella on identiteetti - tai oikeastaan monia eri identiteettejä. Voimme olla vanhempia, puolisoita, ystäviä, työntekijöitä, suomalaisia, homoja, heteroita... 

Kyse on enemmästä kuin omaksutuista rooleista. Toki identiteettikin voi olla omaksuttu ja muistuttaa näyttelemistä, mutta silloinkin yleensä uskomme omaksumaamme rooliin. Olemme sisäistäneet sen. Olemme esimerkiksi omaksuneet tiedostamatta lapsuuden kodista mallin toimia vanhempana tai puolisona.

Kyypakki ilmestyi huhtikuussa ja toteutti pitkällisen haaveeni - ja samalla vahvisti kirjoittajaidentiteettiäni. Kirjan juuret ovat seinäjokiseen luontokerho Suokulaiseen liittyvissä kokemuksissa yläaste- ja lukioikäisenä, vaikka en kerhosta tai sen jäsenistä kerrokaan. Toukokuussa juhlittiin isolla porukalla Suokulaisen syntymää, josta tuli kuluneeksi 50 vuotta (ja kuolemastakin noin 30 vuotta). Kyypakki kiinnosti nuoruuden retkikavereita, jolloin saatoin mieltää itseni siinäkin seurassa melkein kirjailijaksi.

Kesäkuussa sain osallistua Luostolla Juhani Karilan mainiolle proosakurssille, joka myös vahvisti uskoa itseeni kirjoittajana. Heti perään lähdin Katjan kanssa vaeltamaan Kyypakin maisemiin Saariselälle, jossa mainostarkoituksessa kuvasin kirjaa ja luin siitä pieniä katkelmia. Liikuimme myös seuraavan tekstini maisemissa ja harrastimme kumpikin vaelluskirjoittamista.

Kirjallinen kesä jatkui uuden käsikirjoituksen tapahtumapaikoilla Lapin lisäksi myös Tallinnassa. Samalla matkalla poikkesimme Aino Kallaksen kesämökillä Hiidenmaalla, jossa hän kirjoitti Sudenmorsianta (1928). Maiseman vaihtuminen on aina inspiroivaa. Sitä se oli myös Pohjois-Norjassa, jossa tutustuimme kveenien kulttuuriin. Kveenithän lähtivät Suomesta leivän - tai pikemminkin kalan - perässä Pohjois-Norjaan 1700- ja 1800-luvulla.

Aino Kallaksen kesäasunto Hiidenmaalla.

Keskeinen kirjoittamisen ympäristö on kuitenkin kesäinen Posio, tapahtumattomuuden ja vanhojen puiden tyyssija. Uusi kirjallinen talo alkaa toivoakseni olla jo vesikatossa, ehkä siihen saa jo lämmöt päälle. Sisäpuolen viimeistely jää myöhemmäksi. Nyt Kyypakki kuitenkin häiritsi hieman kirjoittamista, sillä sen vastaanotto jännittää. Innostunutta lukijapalautetta on ollut tosi mukava lukea, mutta kritiikkejä ei ole vielä näkynyt. Kesällä tein pyynnöstä kustantajan Instagramiin 15 sekunnin mainosvideon ja paikallisen sanomalehti Koillissanomien toimittaja kävi jututtamassa minua. Kerron siitä tapaamisesta toisella kertaa. 

Loppukeväällä Kyypakin ilmestyminen nosti pintaan kirjailijaidentiteetin, eikä aina ollut helppo orientoitua opettajan työhön. Kesän tullen unohdin opettajuuden täydellisesti. Kirjoittaminen on ulkoisista paineista ja rajoista vapaata, mutta vaatii itsekuria ihan toisella tavalla kuin aikataulutettu tekeminen. Kirjoittaminen on itsekästä työtä, jossa voi tyydyttää sisäistä narsistiaan ja päättää kaikesta toisia kuulematta.

Kaiholla olen hyvästellyt kirjailijaidentiteettiä ja yrittänyt palata yhä enemmän opettajaksi. Kokemuksesta tiedän, että leipätyöhön solahtaa äkkiä, kun alkaa tehdä töitä oppimisen parissa. Yhtä aikaa ei voi olla molempia, ehkä joku voi, minä en. Puolikas on aina puolikas. Kysymys on pitkälti myös ajankäytöstä. Murusia voi kokoilla sivutoimisena kirjailijana, mutta varsinaisesti uuden luomiseen eivät aika ja voimavarat riitä.

Kyypakki ei toki unohdu. Vaikka olen taas opettaja, olen silti kirjoittanut romaanin.

Facebook muistutti tänään, että kolme vuotta sitten olin Saariselällä tutkimassa Kyypakin maisemia. (Voisipa rinkan pakata nytkin samanlaiselle reissulle.) Elokuun 24. päivä kerron kuvien kanssa Seinäjoen pääkirjastossa sen synnystä ja vaelluskirjoittamisesta. Päivitän edelleen blogia. Jos joku toimittaja kiinnostuu kirjasta, kerron mielelläni. Luen myös edelleen suurella mielenkiinnolla lukijapalautteita, ja ehkä joku arvosteleekin kirjan. 

Katkelmia Kyypakista autenttisessa miljöössään

Tälle paikalle Jaurujoen varressa Kyypakki päättyy.

1. Kyypakki Peuraselällä (4:04)

Peuraselän kämpällä Jaurujoen varressa tapahtuu Kyypakin ehkä tärkein kohtaus. Viaton pila saa aikaan kohtalokkaan käänteen Korkin, Jaakon, Heikin ja Arin vaelluksella. 

2. Kyypakki Jaurujoella (1:40)

Arin, Heikin, Korkin ja Jaakon vaellus muuttuu yhä kummallisemmaksi. Jaakko on kadonnut porukasta jo Peuraselän kämpällä. Kämpältä lähdön jälkeen Ari huomaa olevansa aamulla leirissä yksin. Vieressä on rajavyöhyke.

3. Kyypakki Presidentinkurussa (1:23)

Jaakko on omilla teillään, Ari on jätetty porukasta. Kahdestaan matkaa jatkaneet Heikki ja Korkki törmäävät hirtettyyn käärmeeseen ja ovat jäädä kivivyöryn alle.

4. Peuraselän uusittu kämppä (1:53)

Ari palaa Peuraselän kämpälle Marian kanssa. Hirret ovat entiset, mutta paljon on muuttunut siitä, kun Jaakko sinkosi kiven Korkin päätä viistäen seinään ja nelikon vaellus sai kohtalokkaan käänteen.

5. Jaurujoen ylitys (1:22)

Maria on selvinnyt masennuksestaan ja lähtenyt Arin kanssa Saariselälle samoihin maisemiin, joista Korkki ei palannut Arin, Heikin ja Jaakon vaelluksella kolmekymmnetä vuotta aiemmin. Jaurujoki on ylitettävä kahlaten.

6. Vongoivanräystäällä (1:04)

Ari ja Maria ovat kiivenneet Vongoivanräystäälle yli 500 metrin korkeuteen. Sieltä näkyy kauas Venäjälle. Kova tuuli suhisee korvissa ja pakottaa hakemaan suojaa.

7. Tahvontuvalla (1:59)

Arin ja Marian vaellus lähenee loppuaan. Tahvontuvan autiotuvalla saunotaan ja puhutaan siitä, mitä vaelluksen jälkeen tapahtuu. 

Kyypakista sanottua eli lukijoiden palautetta lehtikritiikkejä odotellessa

Miten kirjoittajan tulisi suhtautua palautteeseen? Hyväksytyksi tuleminen on ihmisen perustarpeita. Entä jos tuleekin lunta tupaan kesken kesähelteiden.

Teksti ei ole yhtä kuin kirjoittajansa, vaikka aika moni tuntuu tekstiä niin lukevankin. Vaikka kyse on fiktiosta ja järjellä asian hyväksyy, niin jokin tunnetasolla alitajuisesti yrittää nähdä kirjoittajan päähenkilössä. Tietenkin kirjoittaja on vahvasti läsnä tekstinsä päähenkilössä ja muissakin henkilöissään, sillä hän on ne luonut. Ei kyse ole kuitenkaan - edes autofiktiossa - oman elämän dokumentoinnista vaan suhteiden pohtimisesta: mikä on suhteeni itseeni, läheisiin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen.

Teksti on oma luomus, ja jokainen kirjoittaja varmasti toivoo ja odottaa, että se saisi hyvän vastaanoton. Vaikka palaute ei arvota kirjoittajaa ihmisenä, se arvottaa häntä kirjoittajana. Jos kirjoittajuus on vahva osa identiteettiä, tyrmäävä palaute merkitsee aina jonkinasteista identiteettikriisiä, ja vastaavasti kiitokset vahvistavat identiteettiä ja itsetuntoa.

Kirjoittajaidentiteetin vahvistumisesta seuraa se, että uskaltaa kirjoittaa rohkeammin omalla tavallaan. Jos tämä vahvistuminen näkyy ulospäin itsevarmempana käyttäytymisenä ja oman persoonan esille tuomisena, sanotaan helposti, että kaverilla on noussut kusi päähän. Kai ihan aiheesta, jos rooli on omaksuttu eikä sisäsyntyinen kasvutarina. Tyrmäävän palautteen seurauksista on esimerkkejä Aleksis Kivestä lähtien.

Entäpä jos käsitykset tekstin laadusta eivät käy yksiin kirjoittajan ja lukijoiden välillä. Tekijä uskoo mielellään luoneensa jotain ainutlaatuista, mutta lukija ei välttämättä näe asiaa ihan samoin. Ehkä tätä ei kannata pohtia, sillä makuja on monia. Työkseen lukevat tekevät kokonaisarvion ja asettavat tekstit osaksi muuta kirjallisuutta, mutta tavallinen lukija hakee elämyksiä ja voi kokea iloa siitä, että tekstissä kuvataan hänelle läheisiä ja merkityksellisiä asioita. Molemmat ovat kirjoittajalle tärkeitä, mutta jos haaveissa on ammattikirjailijan ura, kriitikoiden sanomiset ja julkinen arvostus lienevät välttämättömiä.

Olen kiinnostuneena odottanut palautteita. Olen myös suoraan pyytänyt niitä lukijoiltani, ja saanutkin jonkin verran. Ensimmäinen palaute tuli tekstiviestinä pyytämättä ja ytimekkyydessään se lämmitti mieltä: ”Kirja luettu. Pidin kovasti.”

Tätä kirjoittaessa yhtäkään lehtikritiikkiä ei Kyypakista ole ilmestynyt. Yksi julkinen ja kiitettävän perusteellinen arvio on ilmestynyt blogissa Satunnainen ohilukija. Lehtikritiikit ovat nykyään harvinaista herkkua, joten odotukset eivät ole kovin korkealla. Toki on valtava pettymys, jos romaaniani ei kelpuuteta arvioitavien kirjojen joukkoon missään lehdessä, vaikka kovin kummoisia urahaaveita ei tässä iässä enää olekaan.

Palaute on tärkeää itsetunnon kannalta mutta myös kirjoittajana kehittymisen kannalta;  oppimista ei tapahdu ilman palautetta ja reflektiota. 

Väliotsikon jälkeen olen poiminut seuraavassa katkelmia lukijapalautteista, joista osa oli hyvinkin perusteellisia ja analyyttisiä. Olen pyytänyt luvan julkaista otteita yksityisistä palautteista. 

Lukijoiden palautetta

"Tyylikäs nimi ja tyylikäs kansikuva. Tarina on tietääkseni fiktiota, silti takakannen esittelytekstissä on jotain tuttua...
     Tutunoloista porukkaa vaikka kukaan ei ole kukaan sellaisenaan. Tykkään dialogista ja tunnelmista. Ne vievät aikaan kun olimme + - parikymppisiä ja pakko välillä pysähtyä muistelemaan kaikkea mitä silloin oli."

"Kiitos sinulle intensiivisestä lukukokemuksesta."

"Biologina kiinnitin tietenkin huomiota kirjassa esiintyviin kasvi- ja eläinlajeihin sekä luonnonilmiöihin. Ne olivat kohdallaan! (Minulla lukuinto lässähtää usein epäuskottaviin lajikuvauksiin). Myös tietenkin vaellusjaksoihin liittyvät yksityiskohdat olivat mainioita ja sinun omat kokemuksesi siellä taustalla. Hyvää kirjassa myös se, että sen lajityyppiä ei ollut helppoa määritellä (jos se on edes tarpeen). Kirjan ”päähenkilön” jahkailu ja päässä pyörivät nuoruudentapahtumat hallitsivat välillä ehkä liikaakin tarinan kokonaiskuvaa eli tuli sellainen olo että hän elää vain menneisyydessä. Ei päästy elämässä ja tarinassa eteenpäin. Toki ne nuoruuden kuviot olivat myös kirjan koukku. - - 
     Kokonaisuuden kannalta oli hyvä, että vaellusretken tapahtumat olivat jatkuvasti muun tarinan taustalla. Se oli minusta kirjan jännitteen ja kiinnostavuuden kannalta hyvä ja toimiva ratkaisu."

"Luin Kyypakin tuossa juhannuksena Se oli mainio, elämänmakuinen tarina, joka pysyi kiinnostavana loppuun saakka. Lisämaustetta tuli siitä, että loppupuolella oltiin paljon Oulussa. Itse asiassa pystyin monella tavalla samastumaan tarinaan, esim. olen itsekin käynyt nuorena partiolaisena vaeltamassa samoissa maisemissa. "

"Olipahan mukaansa tempaava kirja! Aloitin maanantaina aamiaispöydässä ja lopetin eilen [tiistaina] iltalukemisena. 
     Tarina tempaisi hyvin mukaansa ja piti imussaan koko ajan. Hahmot olivat mukavan erilaisia ja kiinnostavia. Jokaisessa päähahmossa oli haavoittuvuutta, vikoja ja samaan aikaan ollaan normaalisti työelämässä, eletään elämää eteenpäin, onnistutaan ja epäonnistutaan. Hieman liian yleiseksi teemaksi nousi se, että kaikilla tuntuu aina olevan huono isäsuhde. Kun jokin asia toistuu liian usein, se alkaa ärsyttää, "ahaa taas". Toki lopussa tultiin hieman tässä asiassa vastaan, eli Ari ja Maria muistelivat myös hyviä asioita kotoansa. 
     Vaelluskuvaukset olivat miellyttävää luettavaa, kompromisseja pikkutarkan luontokuvauksen ja tarinan edistämisen välillä. Mieleen jäivät erityisesti järripeipot.- - Kieli oli tarinan edistämisen näkökulmasta sopivassa suhteessa hienoa. Ei väkisin väännettyjä metaforia tai yltäkylläisesti tuputettuja pöljiä vertauksia, joissa kisataan siitä, kuka keksii nokkelimman. Oikeissa paikoissa oli todella mukavia ja kekseliäitä lausahduksia. - -
     Taustatyön olet tehnyt huolellisesti ja koulumaailman tunnet tietenkin hyvin. Etsin kuriittani historianopettajan kuvauksesta jotain virheitä, mutta en saanut sinua kiinni mistään. - - 
     Aikatasoilla pomppiminen on tämänkin teoksen suola ja erityisen kiinnostavia ovat juuri menneeseen maailmaan yltävät kuvaukset. Tässä on kuitenkin yksi vaaranpaikka. Joskus pomppiminen on hurjan nopeata. Hypätään menneeseen, mutta jonkin tapahtuman loppuun, sitten nykypäivään muutaman lauseen kappaleen verran, taas menneeseen ja tällä kertaa tapahtuman alkuun, taas nykypäivään, taas menneeseen, kaikki samalla aukeamalla. Lopputulos vaikutti elokuvamaiselta, joka toimisi ehkä valkokankaalla paremmin. Olisin kaivannut joskus tylsempää ja kronologisempaa otetta, eli kun hypätään menneeseen, niin pysytään nyt siellä sitten. - -
     Loppukaneettina, voin suositella kirjaa luettavaksi täysin sydämin."

"Pidin kerronnasta, oli mielestäni elokuvallinen tunnelma. Jopa siinä määrin, että joissakin kohtauksissa ei aina aluksi tiennyt, mitä aikaa nyt eletään, kuten joskus elokuvissakin käy. Aina pääsi kuitenkin kärryille. En tiedä oliko Oulun yksityiskohtainen kuvailu välttämättä tärkeää, mutta mua se lämmitti. Harmitti, kun Patosillan jäätelökioski ei ollut auki, sillä olen ollut siellä töissä. - -
     Mielenkiintoisia ja samaistuttaviakin hahmoja. Marian näkökulma lopussa toi odottamatonta mutta hyvää lisäperspektiiviä. Lopussa oli kiirehtimisen tuntua, mutta en osaa sanoa oliko se omaa lukemisen kiirettäni vai tekstin ominaisuus. Miellyttävä kirja lukea kaiken kaikkiaan, mukavaa kuvausta miljööstä olematta kuitenkaan päätalomaisen raskas."

"Sekä Arin että Marian kasvuhistoriassa oli vaille jäämistä, kaltoinkohtelua, väkivaltaa. Nämä lapsuuden kokemukset kulkevat ihmisen mukana, muokkaavat persoonaa ja siirtyvät eri elämäntilanteissa muihin ihmissuhteisiin. Tuon siirron olit saanut osuvasti ja tarkalla silmällä kirjoitettua tekstiisi. Samoin kuin Arin kehittyminen pojasta mieheksi omine kipuineen, joihin Ari haki ja löysi hoitoa sinnikkäästi kirjoittamalla sisintään auki. Tuo sinnikkyys tulikin palkituksi monella tavalla."

Satunnainen ohilukija kirjoittaa blogissaan muun muassa:

(https://satunnainenohilukija.blogspot.com/2023/05/pertti-sillanpaa-kyypakki.html)

"Kirjan juonessa on murhamysteerin piirteitä, vaikkei kirja siihen lajityyppiin kuulukaan. Kerrontaa tämä kuitenkin jämäköittää ja pitää lukijan valppaana. Kerronta kestää hyvin liikkumisen aikaisempien tapahtumien takaumien ja syntymäpäivien välillä. - - 
     Sillanpää yhdistää mukavalla tavalla juonivetoista tarinaa ja pohdiskelevaa, psykologista ihmiskuvausta. Pohjoisen luonnon aistimukset ja kehotuntuma tulevat tekstistä liki ilman varsinaisia kuvailevia jaksoja, osana toimintaa.

      Toksisen maskuliinisuuden umpikujien kuvauksena kirja tuo mieleeni Juha Itkosen romaanin Kaikki oli heidän. Sillanpää kuvaa ylisukupolvista taakkaa miesten elämässä eleettömämmin ja pienemmissä ympyröissä kuin Itkonen, joka kytkee tuhoisat valinnat koko planeetan tulevaisuuteen. Sillanpään mieskuvassa on kuitenkin optimismia. Kaikkea ei ole menetetty.
     Taivo Orgin kansi kuvaa upeasti sekä kirjan fyysistä että tunneilmastoa.”

Katso myös katkelmia Kyypakista autenttisessa miljöössään:

Kohtaus Peuraselällä

Urho Kekkosen kansallispuistoon voi saapua monta reittiä. Etelästä tullessa suosituin on Kemihaaran entisen rajavartioaseman kautta. Sieltä lähtivät vaeltamaan myös Kyypakin Korkki, Jaakko, Heikki ja Ari. Nuoret miehet palasivat lukioaikaisen vaelluksensa maisemiin, mutta kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Korkki ei koskaan tullut omin jaloin takaisin vaellukselta.

UKK-puisto on ollut suosikkikohteeni Lapissa sen moni-ilmeisyyden vuoksi. Tuntureiden lisäksi sieltä löytyy upeita metsiä ja erämaajokia. Syrjäisemmät kämpät ovat varsin hiljaisia, niissä voi korkeintaan tavata samanhenkisiä vaeltajia.

Ensimmäisen kerran kävin Koilliskairassa lukiolaisena vuonna 1977, jolloin se ei ollut vielä kansallispuisto. Tuon matkan muistelun innoittamana syntyi palanen Kyypakin kertomusta. Todellakin vain innoittamana, sillä kaikki kirjan henkilöt ovat keksittyä. Peuraselän kämppä ja Jaurujoki sen sijaan ovat olemassa.

Kesäkuun toisella viikolla tein kumppanini Katjan kanssa vaelluksen Kyypakin maisemiin – vein kirjan sen tapahtumapaikoille. Lämmintä riitti, kun raahasimme rinkkoja Kemihaarasta kohti Peuraselkää. Lähdimme liikkeelle sen verran myöhään, että oli pakko yöpyä Jussinmurustan laavun luona, noin 17 kilometrin taivalluksen jälkeen. Yöpymisen ansiosta tulimme Peuraselän kämpälle Jaurujoen varteen hyvissä voimin, vaikka lähes kolmen kilometrin laskeutuminen jokilaakson pohjalle ei ihan ilmaista ollutkaan.

Olin sijoittanut kämpälle yhden romaanin avainkohtauksista. Toki olin käynyt tarkistamassa jo aiemmin, että muistini ei ole muokannut paikkaa kovin vieraaksi. Ei ollut.

Vaelluksen yksi tarkoitus oli lukea kirjasta katkelmia autenttisissa ympäristöissä.  Ensimmäisessä lyhyessä videossa luen kirjasta, mitä Peuraselällä tapahtui.

Kyypakkia ei ainakaan vielä ole saatavissa äänikirjana.

 

Video: Peuraselällä 1

Kyypakki palasi tapahtumapaikoilleen

Kaikki alkoi Peuraselän
kämpältä, jossa iso  kivi sinetöi
kahden henkilön kohtalon.

Luoston mainiolta kirjoittajakurssilta lähdin Katjan kanssa vaeltamaan itäiselle Saariselälle. Vaellus liittyi kirjoittamiseen kolmella tavalla. 

Vein konkreettisesti Kyypakin sen keskeisille tapahtumapaikoille: Peuraselälle, Jaurujoelle, Presidentinkuruun, Vongoivanräystäälle ja Tahvontuvalle. Otin kuvia ja luin kirjasta kohtauksia videolle. Laitan niitä julki pikkuhiljaa, kunhan ehdin editoida.

Ari, Heikki, Jaakko ja Korkki tekivät Koilliskairaan kohtalokkaan vaelluksen, josta Korkki ei palannut. Myöhemmin Ari käy yhdessä Marian kanssa samoilla paikoilla selvittämässä, mitä vaelluksella oikein tapahtui.

Kyypakki-kiertue oli saada yllättävän käänteen, kun törmäsimme Pirravatseman kurussa emokarhuun ja kolmeen poikaseen. Olimme kävellä päiväunilla olleiden karhujen syliin tuulen alapuolelta. Karhut lähtivät tanner tömisten liikkeelle alta kymmenen metrin päästä. Onneksi säikähdys oli molemminpuolinen ja lähdimme eri suuntiin, karhut kurun pohjoisrinnettä ylös ja me rinkat selässä etelärinnettä nelinkontin kynnenaluset mustina. (Ks. @psillpaa, www.instagram.com/p/Ctn6WI7sY6F/) 

Jaurujoesta tuli kuoleman joki.

Toinen linkki kirjoittamiseen on viimeistelyvaiheessa oleva käsikirjoitus, jossa päähenkilö pakenee erämaahan ja kulkee osittain samaa reittiä: Jaurujoelta Vongoivan kammille ja Anterinmukkaan. Hän toki kulkee paljon pidemmän matkan, mutta nyt tuli fiilisteltyä ja tarkistettua yksityiskohtia. Minusta on tärkeää, että yksityiskohdat ovat oikein. On myös kiinnostavaa pyrkiä kulkemaan romaanihenkilön silmin ja miettiä, miten hän näkee ympäristön ja mihin kiinnittää huomiota.

Kolmas linkki kirjoittamiseen on itse menetelmä: vaelluskirjoittaminen. Kävellessä ajatus harhailee, assosioi, synnyttää uutta ja mutta ratkoo myös mielessä olevia ongelmia. Kirjoitusvälineet on oltava saatavilla, ettei ohikiitävä ajatus katoa iäksi. Nyt mielessä olivat myös Luoston kurssilla syntyneet ideat.

Mistä sä olet haaveillut? Maria
kysyi Arilta Vongoivanräystäällä.

Lähdimme metsään lauantaina. Kemihaarasta kuljimme Peuraselän kämpälle ja siitä Jaurujoen vartta rajavyöhykkeen reunaan. Matka jatkui Presidentinkurun ja Pirravatselman kurun kautta Vongoivanräystäälle. Vongoivan huiputuksen jälkeen Siliäselän kautta Anterinmukkaan. Sieltä lepopäivän jälkeen Vongoivan kammin kautta Vongoivanjoen vartta Tahvontuvalle, Peuraselälle ja Manto-ojan kautta Kemihaaraan.

Kummun päälle asetin rannasta löytämäni puolen pään kokoisen kiven.
Maria polkaisi kiven syvemmälle hiekkaan. Kiven viereen hän heitti
kukkimaisillaan olevan mustikanvarvun.

Autolle palasimme lauantaina. Iso osa matkasta kuljettiin polkujen ulkopuolella, mikä mahdollisti karhujenkin näkemisen. Kotimatkalla poikkesimme vielä Soklin ahoja ihailemassa, vielä kun ne ovat olemassa. Niitähän uhkaa Soklin kaivoshanke (ks. Luonnonsuojelija 22.11.2019, www.sll.fi/2019/11/22/retki-soklin-uhatuille-ahoille).

Kirjoittajakurssilla

Kirjoittajakurssi kesän alussa on hyvä sysäys koko kesän kirjoittamiselle. Kurssilla saa lisävirtaa monestakin syystä.

Kurssilla kirjoitetaan. Eteen tulee monenlaisia tehtäviä, jotka ratkaistaan kirjoittamalla. Yhteen on kokoontunut samanhenkisiä mutta erilaisia kirjoittajia. Jokainen ratkaisee annetut tehtävät tavallaan. On aina yllätys, miten monella tavalla yksinkertaisen tehtävän voi tehdä. Muut kirjoittavat ympärillä innostavat, antavat palautetta ja tarjoavat silmät nähdä oma teksti uudessa valossa. Lukijat löytävät tekstistä sellaista, mille itse on sokea.

Juhani Karila

Toisilleen vieraista ihmisistä muodostuu muutamassa päivässä tiivis ja turvallinen ryhmä, jossa voi leikkiä sanoilla ja kokeilla uusia tapoja kirjoittaa. Voi myös tunnustaa, että tehtävä ei tällä kertaa napannut ja tuloksena on sitä silkkaa itseään, jota en halua muille jakaa. Moni käyttää tehtäviä siihen, että kirjoittaa materiaalia isompaan tekeillä olevaan tekstiinsä. 

Etukäteen hieman jännittää, millaisten kurssilaisten kanssa viikon viettää ja millainen on ohjaava opettaja, jos hän ei ole entuudestaan tuttu. Tällä kertaa ilmoittauduin Luoston kirjoittajakurssilla Juhani Karilan vetämään proosaryhmään. Karilan tuotannon lukemalla kuva kirjailijasta ei oikein hahmottunut. Novellikokoelmissa Gorilla (2013) ja Omenakrokotiilin kuolema (2016) fantasia on isossa roolissa. Kulttiromaani Pienen hauen pyydystys (2019) leikittelee puolestaan mytologialla. Pelkäsin, että edessä voi olla viikko epämääräistä hörhöilyä. Kaikkea muuta. Opettajana Karila oli selkeä, tarkka, johdonmukainen, kannustava ja samalla tasolla kurssilaistensa kanssa. Häntä oli helppo lähestyä.

Harvoin opettaja pyrkii tuputtamaan kurssilaisille oman estetiikkaansa. Karilakin oli perusasioiden äärellä: päähenkilö, jännite, oma ääni, dialogi, editointi. Hän puhui paljon oman kokemuksen kautta ja käytti esimerkkinä Pienen hauen pyydystyksen tekoprosessia, mutta ei julistanut. Perusasiat ovat perusasioita, jotka olen kuullut monen suusta, mutta aina hieman eri tavalla, mikä on rikastuttanut omaa ajattelua ja heijastunut tekstiinkin.

Taija Tuominen

Luostolla päivä alkoi yhdeksältä ohjaajien aamuluennoilla. Juhani Karila kertoi siitä, miten yliluonnollinen ja luonnollinen törmäävät hänen teksteissään, Taija Tuominen innosti tapansa mukaan kirjoittamaan, Siri Kolu puhui etäyhteydellä henkilöistä ja Daniil Koslov positiivisesta perseilystä. Bonusvieras Juha Hurme kannusti perjantai-iltana ekofilosofisessa luennossaan jättämään silleen.

Kahtena iltana kurssilaisilla oli mahdollisuus esitellä omia kirjoja auditoriossa. Kerroin Kyypakista ja näytin muutaman kuvan tapahtumapaikoilta Jaurujoelta ja Presidentinkurusta. Samoihin maisemiin suuntaan kurssin jälkeen.

Rauhallinen Luosto on mitä mainioin paikka kirjoittamiselle. Kesä alussa matkailukylä on lähes suljettu lukuun ottamatta Luostotunturin kylpylähotellia eli juuri muita houkutuksia ei ole kuin luonto. Ongelmana on vain kurssin suosio. Paikat täyttyvät muutamassa minuutissa, kun ilmoittautuminen alkaa maaliskuussa. 1990-luvulla alkanutta kirjoittajakurssia järjestää Revontuliopisto yhdessä Lapin kirjallisuusseuran kanssa.

Muuten,

Juhani Karila kertoo Pienen hauen pyydystyksestä Anna Ruohosen Sivullinen-podcastissa, jonka Lapin Kansa -lehti tarjoaa ilmaiseksi (https://www.lapinkansa.fi/uudessa-podcast-sarjassa-kuullaan-pohjoisen-kirjai/5654403)

Voisiko kirjoittamisen ulkoistaa tekoälylle?

Tekoälystä ja siihen liitetyistä odotuksista ja uhkakuvista saa hyviä otsikoita. Ennen kesälomaa tuskin kuitenkaan tarvitsee olla huolissaan siitä, että tekoäly syrjäyttäisi ihmisen, silti pienempiä huolia riittää.

Tähän ei tekoäly pysty.
Runoilija Fernando Pessoan yrityksiä ja erehdyksiä Lissabonissa.

Lukiossa on keskusteltu kiihtyvällä tahdilla tekoälystä. Merkkejä tulevasta jo on. Käykö niin, että yhä useammat opiskelijat alkavat palauttaa tekoälyn netistä kokoamia virheettömiä esseitä, joiden tieteellisiä termejä opettajakin saa etsiä sanakirjasta. Toki soljuvan asiantuntijatekstin seassa voi olla tyylipoikkeamana jokin luonnollisella kielellä kirjoitettu kehnompi kappale kirjoittajan omista kokemuksista.

Jos suuntauksena on lyhytnäköinen typeryys, jossa haetaan pikavoittoja oppimisen sijaan, on monella lukiolaisella edessään karvas pettymys. Oikotie on viemässä kohti katastrofia. Tekoälyn avulla hankitut hyvät arvosanat eivät auta ylioppilaskirjoituksissa, jossa ei ainakaan vielä voi käyttää tekoälyä tai kilauttaa kaverille. Kaikki äly pitää olla korvien välissä. Sieltä sen pitäisi virrata sormien kautta näppäimille. Esimerkiksi äidinkielessä kaikki osaaminen tulee osoittaa kirjoittamalla.

Jos lukion kaikissa arvioitavissa suorituksissa pitää noudattaa ylioppilaskirjoitusten kaltaista tilannetta, ainakin äidinkielessä oppiminen kapeutuu ja kontrollin, epäluottamuksen ja arvioinnin merkitys korostuu. Jos voidaan arvioida vain valvotussa tilassa ja suljetussa järjestelmässä kirjoitettuja tekstejä, hidas luova ajattelu ja asioiden kypsyttely jää vähemmälle.

Rosvon ja poliisin leikkimisen sijaan voisi tehdä jotain palkitsevampaa. Haaste onkin motivoida opiskelijat oppimaan ja ymmärtämään oppimisen merkitys suorittamisen ja oikomisen sijaan. Ihan kaikki eivät tunnu tajuavan, että oma kunto ei nouse, jos kaveri käy lenkillä. Auttaisiko se, jos luovuttaisiin arvioinnista ja keskityttäisiin vain kehittävään palautteeseen? 

Tiedä sitten, milloin elämme maailmassa, jossa ei enää tarvita kirjoitustaitoa. Kun voimme ulkoistaa tekstin tuottamisen tekoälylle, kirjoitustaitoa on turha vaatia ylioppilaskirjoituksissakaan.

 

Tekoäly kirjailijana

Olisiko tekoälystä kirjailijaksi? Varmasti olisi! 

Tekoälyllä voidaan suoltaa menestyskonseptin kaavalla loputtomasti uusia kirjasarjan osia ja jaksoja suoratoistoon. Sehän kulkee tallattuja polkuja, hyppii ilmeisestä asiasta seuraavaan. Genreosaamisessa tekoäly olisi varmasti tehokas, nopea, tasalaatuinen ja ennen kaikkea edullinen, kuin pitkälle kehitetty kopiokone. Ei tarvittaisi enää käsikirjoittajia.

Eri asia tietenkin on, riittääkö kaavamaisuus lukijoille ja katsojille. Turvallista viihdettä hakeville varmaan riittää, mutta on myös niitä tilanteita, joissa kaipaamme yllätyksiä, uusia näkökulmia, muotokokeiluja, älyllistä haastetta ja järkytyksiä.

Voiko tekoäly olla kirjailijan sparraaja tai apuri, joka tekee perustyön, materiaalin kokoamisen, kirjailijan viimeisteltäväksi? Se olisi vähän sama asia kuin puukontekijällä, joka ostaa osat valmiina, kokoaa ne, lyö terään vain leimansa ja myy omien käsiensä taidonnäytteenä. Lukijana kokisin oloni huijatuksi. Palasia toki revitään sieltä mistä saadaan ja löydetään, mutta kokonaisen teoksen ulkoistaminen olisi liikaa.

Jos tekoälyn näkisikin kilpailijana, se kannustaisi kehittämään kirjallisuutta omaperäisempään ja persoonallisempaan suuntaan. Pakottaisi etsimään ja uusiutumaan. Houkuttelisi kuvaamaan ainutkertaista inhimillistä kokemusta ajassa ja paikassa.

Turha kopiokoneen kanssa olisi edes kilpailla kaavamaisessa sarjamuodossa. Mutta kun pitää keksiä uutta ja olla oikeasti luova, ihmisen äly ja viisaus yhdistettynä todellisiin tunteisiin vie voiton. Uskon, että autofiktion ja tosi-tv:n aikaudella myös kirjailija tekstinsä takana kiinnostaa – oli kyseessä sitten todellinen ihminen tai rakennettu brändi. 

Kun tekstin tekijällä on nimi, silloin ei myöskään ole epäselvää, kenelle kuuluvat tekijänoikeudet.

Esikuvia tapaamassa

Lauantaina tapasin Seinäjoella nuoruuden aikaisia ystäviä sekä ihmisiä, joiden kanssa en ollut aikaisemmin ollut missään tekemisissä. Meitä yhdisti 50 vuotta sitten perustettu luontokerho Suokulainen, aikanaan yksi maan aktiivisimmista Luonto-Liiton kerhoista. Kerhossa retkeilimme, opiskelimme sekä yritimme vaikuttaa yhteiskuntaan erityisesti lehtijutuilla ja kantaa ottavilla valokuvanäyttelyillä. Luonnon suojeleminen leimattiin 1970-luvun Etelä-Pohjanmaalla sosialisoinniksi.

Kerho kuihtui jo 1980-luvun lopussa, mutta juhlijoissa se tuntui edelleen elävän hyvin vahvana ja voimallisena. Moni kertoi Suokulaisen antaneen tavan katsoa maailmaa ja elää osana sitä. Luonnon puolustaminen yhdistettynä yhteiskuntakriittisyyteen ovat elämänasenne, jotain paljon enemmän kuin yksikään poliittinen aate.

Suokulaista saan kiittää monesta lähtemättömästä kokemuksesta ja ystävästä. Myös elämänkumppanistani Katjasta. Suokulainen on myös Kyypakin taustalla. Kirjassa viitataan neljän lukioikäisen kaveruksen Lapin-vaellukseen, jonka maisemiin he lähtevät uudelleen vuosia myöhemmin kohtalokkain seurauksin. Juuri tuota lukiopoikien vaellusta kirjassa ei kuvata, sillä se on tapahtunut todellisuudessa ja ollut innoittaja sepitetylle tarinalle.  

Tapaaminen hieman jännitti, sillä olen ammentanut Kyypakkiin paljon asioita elämäni varrelta, myös Suokulaisen taipaleelta. Tapasin siis romaanihenkilöideni kaukaisia esikuvia. Yhdelläkään henkilöhahmolla ei ole vastinetta todellisuudessa, mutta monelle lukijalle voi tulla vastaan tutun oloisia henkilöiden piirteitä, tilanteita ja sanoja. Olen pilkkonut niitä ja jaellut eri henkilöille.

Itse olen mukana kaikissa henkilössä. Uskon, että jokaisen kirjoittajan persoonallisuudessa on niin paljon kerroksia, että siitä riittää jaettavaa useallekin fiktiiviselle henkilölle. On vaikea ajatella kirjoittavansa hahmoa, jossa ei olisi jollain tavalla mukana. Meissä jokaisessa on myös puolia, joita emme halua kohdata. Ne voi ulkoistaa kirjan henkilölle.

Kyypakissa on myös paljon todenmukaista. Miljööt ovat olemassa. Peuraselän autiotupa löytyy Jaurujoen varresta ja Presidentinkurusta näkee Venäjälle. Tosiasiat ovat sitä liimaa, jolla yhdistelen fiktion palasia toisiinsa. 

Presidentinkuru on oikeasti olemassa.

Olen myös pyrkinyt pinnan alta tulkitsemaan miesporukan dynamiikkaa. Aina tahtotila ja tavoite ei ole yhteinen, ei taistella talvisodan hengessä kaikki yhden puolesta vaan tutumpaa voi olla jatkosodan henki, jossa riehutaan aseveljen innoittamana, osa istuu vankilassa, rintamalta karataan, ammutaan omia ja päällimmäisenä on oman nahan pelastaminen.

Kirja kiinnosti yli odotusten, ja sainkin pelastettua kirjapinosta  itselleni vain yhden kappaleen.  Luontokerhon kokoontuminen olisi varmasti ollut minun kannaltani erilainen, jos kaukaiset esikuvat olisivat jo lukeneet Kyypakin ennen tapaamistamme ja ruotineet lukemaansa todellisuutta ja omia kokemuksiaan vasten. Nyt odotan paitsi uutta kirjalähetystä kustantajalta myös lukijoiden palautteita. Jännittää. Jokainen kuitenkin on kokenut ja muistaa tapahtumat omista lähtökohdistaan ja tulkitsee niin faktaa kuin fiktiotakin omalla tavallaan.     

Alan kerätä palautteiden parhaita paljoja omalle sivulle, jahka saan niitä. Ensimmäinen palaute oli ytimekäs: ”Kirja luettu. Pidin kovasti.” Sain sen noin vuorokauden kuluttua siitä, kun palautteen antaja sai kirjan käteensä.

 

Seuraava teksti tullee noin viikon kuluttua.

Vaelluskirjoittamista

Basam Books julkaisee sivuillaan julkaisemiensa kirjojen taustatarinoita. Tarinan kirjan takana -sarjassa kerron lyhyesti Kyypakista: https://basambooks.fi/sivu/kyypakki/

Kerron muun muassa, että kävin tapahtumapaikoilla Saariselällä syksyllä 2020. Tuolloin etsin Jaurujoelta kohdan, jossa yksi henkilöistä menehtyi. Olin sijoittanut tapahtumia ympäristöön, jossa olin käynyt viimeksi noin 30 vuotta aiemmin. En kuitenkaan törmännyt yllätyksiin, sillä erämaassa kaikki muuttuu hitaasti.

Vaelluskirjoittaminen osoittautui hyväksi metodiksi. Tarina sai loppumetreillä lisää konkretiaa ja kaivattuja yksityiskohtia. Minulle on tärkeää kokea tapahtumapaikat ja niiden tunnelma. Jääkylmän joen yli kahlaaminen täytyy tuntea kohmetuksena jaloissa, jotta siitä voi kirjoittaa uskottavasti.

Vaelluksilla kuljetan aina mukana muistikirjaa, johon kirjaan ajatuksia ja havaintoja. Varsinaisesta kirjoittamisesta ei voi puhua, sillä rinkan kantamisesta on monesti niin väsyksissä, että ruoka ja lepo ovat tarpeeksi. Autiotuvalle voisi pysähtyä kirjoittamaan, jos siellä ei olisi muita.

Toisaalta muut voivat antaa ideoita, kuten kävi muutama vuosi sitten Sioskurun autiotuvalla matkalla Hettaan. Siellä seurasin mykkää naista, joka katseli ikkunasta ulos ja söi muovipussista puolukoita yksi kerrallaan. Hänen miehensä yritti viritellä keskustelua, mutta nainen ei noteerannut tätä ollenkaan. Kun mies lähti ulos, nainen puhui muille normaalisti.

Siinä olivat novellin ainekset koossa, kun mietin kirjoittavan kumppanini kanssa, mitä oli tapahtunut aiemmin ja mitä tilanteesta seuraisi.

Varsinaista vaelluskirjoittamista olen harrastanut kahdesti, vaeltanut siis kirjoittamisen ehdoilla. Kyypakin vuoksi olin liikkeellä elokuussa 2020. Marian matka Kiilopäältä Luirojärvelle oli tuoreessa vaellusmuistissa, mutta Peuraselän, Jaurujoen ja Tahvontuvan tilanne piti päivittää.

Olin matkassa yksin, koska sillä tavalla ajatukset pystyy parhaiten pitämään tarinassa. Kuljin siis romaanini sisällä, henkilöideni matkassa. Parhaiten vaelluskirjoittaminen toimii, kun tekstin runko on selvillä ja kulkiessa tarinaa voi kehittää ja täydentää. Kävely saa aivotkin liikkeeseen, ja aina idean tullen voi pysähtyä ja istua kirjoittamaan.

Kyseessä oli varsinainen kirjoittamisretriitti, sillä en nähnyt matkan aikana muita ihmisiä kuin neljä rajavartijaa, jotka ajoivat mönkijöillä vastaan Jaurujoen pohjoispuolella.

Vastaavan kirjoittamisvaelluksen Saariselälle tein myös viime syksynä. Se oli luonteeltaan erilainen, sillä törmäsin muihin kulkijoihin vähän väliä, vaikka ei ollut edes ruska-aika. Olin myös yötä autiotuvilla, joilla aina oli muitakin. Päivisin kyllä löytyi yksinäistä kirjoittamisaikaa, kun kuljin polkujen ulkopuolella.

Syksyn 2020 reissulla ensimmäistä kertaa myös Presidentinkurussa, joka on ihan rajavyöhykkeen vieressä. Paikka oli sattunut silmään karttaa tutkiessa. Tapaamani rajavartijat kertoivat, että se on kulkukelpoinen. Kuru oli niin vaikuttava, että otin sen mukaan kirjaan. Siirsin yhden kyykäärmeeseen liittyvän kohtauksen sinne. Ratkaisu oli oikea, siitä sain varmuuden jo kurussa. Laskin rinkan maahan, vedin henkeä, join vettä ja otin muutaman valokuvan. Kun olin nostamassa rinkkaa takaisin selkään, huomasin sen vieressä kyyn luoman nahan. Niin pohjoisessa käärmeet ovat todella harvinaisia.

Kymmenien vuosien haave

Olen lukenut tolkuttomasti noin kymmenvuotiaasta asti. Ensimmäisen lehtijuttuni kirjoitin 15-vuotiaana. 19-vuotiaana voitin kotikuntani runokilpailun. Ennen sitä olin menestynyt Luonto-Liiton kirjoituskilpailuissa. Abiturienttina olin varma, että minusta tulee kirjailija. Kirjoitin silloin lähinnä runoja, mutta myös novelliyritelmiä.

Sitten lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Ylikriittinen ympäristö, jossa sai olla varuillaan, ei ollut hyväksi. Lehtijuttuja oli helppo tuottaa, samoin kirja- ja teatterikritiikkejä, mutta oma rima oli niin korkealla, että pöytälaatikko oli fiktion pääasiallinen julkaisukanavani. Opiskelujen jälkeen minusta tuli kirjoittava toimittaja. Kun työkseen kirjoittaa, ei perheellinen jaksa enää vapaa-ajalla kirjoittaa fiktiota tavoitteellisesti. 

Kun nyt luen vanhoja tekstejäni, tavallaan harmittaa, että en uskaltanut kokeilla, mihin rahkeet riittävät. Mutta toisaalta: nyt on nyt. Mitään ei ole menetetty. Olen kuitenkin kirjoittanut jotain koko ajan, terapeuttisia päiväkirjamerkintöjä, runoja, lyhytproosaa, novelleja. 

Minulla oli mielestäni hyvä romaani-idea avioeroni jälkeen 1980-luvun loppupuolella, mutta kirjoittaminen hyytyi 40 sivun jälkeen. Matkasin yksin junalla Etelä-Euroopassa, lähinnä Espanjassa, ja kirjoitin. Olisi varmaan pitänyt ostaa heti perään toinenkin Interrail-lippu. 

Käänne alkoi tapahtua, kun opetin Oulun ammattikorkeassa luovaa kirjoittamista painottaen terapeuttiseen näkökulmaan. Tein aina samat tehtävät, joita annoin sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille. Oman elämän kriisiytyminen lisäsi tarvetta kirjoittaa.

Olin lykännyt fiktion kirjoittamista gradulla, lisensiaattityöllä, väitöskirjalla. Keksin aina jonkin projektin, joka ajoi edelle, koska pelkäsin kohdata tilannetta, jossa minusta ei ehkä olisikaan nuoresta asti haaveilemani fiktion kirjoittajaksi.  

Vuonna 2012 osallistuin ensimmäiselle Oriveden opiston kirjoittajakurssille. Siitä lähtien olen kumppanini kanssa osallistunut joka kesä ja välillä muulloinkin kirjoittajakursseille. Ne ovat antaneet tietoa ja taitoa, mutta tärkein anti on ollut innostus kirjoittamiseen. Myös kirjoittava kumppani on aarre, jonka merkitystä ei voi liikaa korostaa. 

Muun muassa Petri Tamminen, Elli Salo, Riikka Ala-Harja, Riina Katajavuori ja Jyrki Vainonen ovat jakaneet oppejaan kursseilla. Yritin ensin novelleja, mutta en jaksanut tai osannut viimeistellä niitä. Vaihdoin armollisempaan romaaniin, joka tuntui heti alusta lähtien omalta muodolta. 

Kyypakin kannalta tärkein henkilö on ehdottomasti ollut Taija Tuominen. Hänen kannustava, rohkaiseva ja innostava ohjauksensa on ollut se puuttuva lenkki, joka on yhdistänyt potentiaalin ja käytännön. Kiitos Taija!

Kuulin aikoinaan paljon puhetta siitä, kuinka kurssit ovat harrastelijoita varten, eikä todellinen kirjoittaja tarvitse niitä. Saatoin itsekin ajatella niin. Nyt olen eri mieltä. Kirjoittajaidentiteettini ja -itsetuntoni ovat tarvinneet kursseja. Jos olisin jo nuorena ja innokkaana kirjoittajana ymmärtänyt ohjauksen ja positiivisen palautteen merkityksen ja osannut hakeutua sellaisen pariin, ehkä Kyypakki ei olisi esikoisromaanini.

Kyypakkikin sai alkunsa Oriveden opistossa ja lopullisen muotonsa Taivalkoskella Päätalo-instituutin vuoden pituisen kurssin aikana. Siitä kerron joskus toiste.   

 

Kuolema herättää eloon

Jean-Baptiste Clamence toteaa geneverin huuruisessa merimieskapakassa Amsterdamissa, että vasta kuolema herättää meissä tunteet eloon. Tosin hän melkein samaan hengenvetoon sanoo, että itse asiassa kuolemassa rakastamme omaa mielenliikutustamme, siis itseämme.

Albert Camus´n Putoaminen on kiinnostava kirja. Ostin sen nuorena opiskelijana Oulusta Pohjalaisen kirjakaupasta vuonna 1982 ja luen sitä edelleen. Se ei jätä rauhaan. Rauhaan eivät ole jättäneet myöskään romaanihenkilön sanat kuolemasta.

Voi sanoa, että Kyypakki sai alkunsa kuolemasta, nuoruuden ystävän menehtymisestä epämääräisissä oloissa. Hän oli vuosien jälkeen tulossa tapaamaan ystäviä Suomeen, mutta ei koskaan päässyt perille.

Orivedellä kirjoittamisen kesäkurssilla 2014 oli tehtävänä kirjoittaa kirje. Oli kulunut kolmisen vuotta ystävän kuolemasta. Kirjoitin kirjeen hänelle, vaikka viimeisestä tapaamisestamme oli 27 vuotta. Seuraavan kesän kurssilla kirje paisui novelliksi ja novellista kasvoi myöhemmin Kyypakin ensimmäinen osa, nuoruudenystävien 50-vuotisjuhla.   

Vaikka Kyypakki ammentaakin omista kokemuksistani, ei yhdelläkään hahmolla ole vastinetta todellisuudessa. Autofiktiossa faktoja yhdistellään sepitteellä, Kyypakissa liimaan tosiasioilla fiktion palasia toisiinsa. Eletty elämä on suuri materiaalivarasto, josta otetaan mitä milloinkin ja muokataan kulloiseenkin käyttötarkoitukseen sopivaksi.

Kirjoittaminen on mitä suurimmassa määrin identiteettityötä: tutkimme itseämme, suhdettamme muihin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Ennen kaikkea se on muistelemista. Muisti on siitä jännä värkki, että se ei ole dokumenttien arkisto vaan puolustusasianajajamme ja ymmärtäjämme, joka selittää asiat tässä hetkessä parhain päin. Itsensä tutkiminen kirjoittamalla on etäisyyden ottamista suojelevaan muistiin, sen läpi kulkemista ja todellisten vaikuttimiemme etsimistä.

Kirjoittaminen ei ole puhdistautumisrituaali vaan viime kädessä itsemme hyväksymistä sellaisena kuin olemme. Katumuksentekijätuomari Clamence toteaa Putoamisessa, että ei ihminen tule viattomaksi syyttämällä itseään. Syyllisyydentunnon kanssa on vain elettävä. Tai ainakin yritettävä elää. Syyllisyys onkin yksi Kyypakin teemoista.

Miksi kirjan nimi on Kyypakki?

Kyypakki voi tuntua hieman oudolta nimeltä. Yhdyssanassa on yhdistetty kyykäärme ja pakki eli lähinnä armeijasta tuttu ruoanlaittoastia.

Käärme on myyttinen eläin. Raamatussa se saa vihat niskaansa jo paratiisissa, mutta primitiivisissä mytologioissa se on nähty pikemminkin voimaeläimenä. Myös shamaanit käyttivät kyytä mahtinsa ja voimansa symbolina.

Kyykäärmettä sekä pelättiin myrkyllisyytensä vuoksi että kunnioitettiin. Sen nähtiin edustavan kahta maailmaa, sillä se pystyi liikkumaan tämän- ja tuonpuoleisen välillä, ja siksi se oli shamaaneille tärkeä eläin.

Mahdin koettiin olevan niin voimakas, että kyitä piilotettiin talon seiniin suojelemaan  sairauksilta ja tulipaloilta. Liekö toisaalta eläimeen yhdistetty inho syynä siihen, että käärmeensikiö on varsin viheliäinen haukkumanimi.

Romaanissa kyykäärme on läsnä sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti. 

Olimme varmaan kymmenen ja makasimme Heikin kanssa pihassa lukemassa, kun musta kyy oli työntymässä samalle viltille. Juoksimme huutaen sisään. Heikin isä kävi polkaisemassa saappaallaan karkuun yrittävältä käärmeeltä pään murskaksi. Kuolleen kyyn hän ripusti maahan isketyn tikun nokkaan roikkumaan ja sanoi, että henki siitä lähtisi vasta auringon laskiessa.

     Katselimme käärmeen veristä päätä, josta silmä pullotti ulkona kuin lasihelmi, mutta emme nähneet elonmerkkejä. En uskaltanut niin lähelle kuin Heikki, pelkäsin karvaisia perhosen toukkiakin, pikkukäärmeitä.

Myös pakki on merkittävässä roolissa, mutta mikä on sen yhteys käärmeeseen? Se selviää vain lukemalla kirja.

Ennen retkikeittimiä, eli trangioita ja kaasukeittimiä, metsässä ruoka laitettiin ja kahvit keitettiin pakissa, joka ripustettiin nuotion ylle kepin nokkaan. 

Pakki on harvinaisen epäkäytännöllinen valmistumateriaalinsa vuoksi. Kantta käytettiin syömä- ja juoma-astiana. Koska pakki on alumiinista, se lämpeni polttavan kuumaksi. Teen juominen pakin kannesta sopiikin vain kärsivälliselle retkeilijälle.

Yksi ongelma on myös se, että pakki tarvitsee aina nuotion eli avotulta. Jos sattuu olemaan metsäpalovaroitus, sitä voi käyttää kämpällä, jossa on kamiina. Kaminan päällä kapeapohjainen astia lämpee hitaasti. Tarvitaan siis taas kärsivällisyyttä.

Toisaalta pakki on monikäyttöinen. Sen sisään voi pakata vaikka teetarpeet ja ruokaa, se sopii veden kantoon kahvansa ansiosta, keveytensä vuoksi se on mainio marjojen poiminnassa ja sillä voi vaikka pelata "jalkapalloa".  Vaelluksella pakin puhdistaa helposti puron tai lammen rannassa hiekalla hankaamalla. Retken jälkeen noen poistaminen kotioloissa on sotkuisempaa hommaa.

 Pakin ympärillä oli istuttu monet leirinuotiot, ja se tuntui muuttuneen yhteiseksi omaisuudeksi. Lommot kertoivat, että pakilla oli aikoinaan pelattu myös monet suopotkupakkikisat.

     Kaadoin kouraani teenpuruja, mutta ennen kuin ehdin heittää ne veden sekaan, Korkki määräsi laittamaan enemmän. Kuukkeli lehahteli levottomana lähipuissa. Heikki kuvasi kapeita kynttiläkuusia ja niiden mustia naavapartoja.  

Sekä kyy että pakki yhdistävät romaanin keskeisiä henkilöitä, mutta toisaalta tulevat heidän väliinsä.

Tässä vaiheessa en kerro sisällöstä enempää. Jatkossa kirjoitan siitä, miten romaani sai alkunsa ja millaisia vaiheita käsikirjoituksella oli ennen kustannussopimuksen syntymistä Basam Booksin kanssa.

Epäilyksille loppu

 

Totta se on, kun omin silmin näkee ja omin käsin voi koskea.

En malttanut avata tekijänkappaleiden pahvilaatikkoa siististi vaan revin sen innoissani riekaleiksi. Aivan kuin sisällä olisi odottanut isompikin yllätys. Onneksi ei. Kaikki oli niin kuin pitikin. 

Kyypakki näyttää luonnossa vielä kauniimmalta kuin kuvissa. Taivo Orgin taiteilemat kannet ovat paljon enemmän kuin osasin odottaa. Riku Ahlstenin taitto on selkeä. Karla Löfgrenin tarkkojen silmien ja kielitajun ansiosta teksti lienee muodollisesti priimaa. En kuitenkaan aio ruveta etsimään kirjastani virheitä, joita siellä väistämättä on. Jätän sen tässä vaiheessa lukijoille.

Ehkä koko kirjaprosessin jännittävin vaihe on edessä. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Vai tapahtuuko mitään? Olo ei ole tyhjä, mutta hieman samanlainen kuin maratonin maalissa. Silloin ajattelee innoissaan, missä juoksisi seuraavan kerran. Nyt pitää olla itseensä tyytyväinen, kun pääsi maaliin asti. Matka oli sen verran pitkä, että siitä riittää muisteltavaa.

Kyypakki ilmestyi

Eilen perjantaina 21. huhtikuuta huomasin kustantajan nettisivulta, että Kyypakki oli nostettu uutuuksien joukkoon ja ilmestymispäiväksi merkitty perjantai. Lopultakin esikoisromaanini on nähnyt päivänvalon, vaikka itse en kirjaa ole vielä saanut käsiini. Tekijänkappaleet lienevät matkalla.

Kustannussopimus tehtiin vajaa pari vuotta sitten kesäkuussa. Viime syksynä tekstiä piti alkaa työstää kustannustoimittajan kanssa, mutta kiireellisemmät työt kiilasivat hänen kalenterissaan edelle. Lopulta tammikuussa sovittiin, että helmikuussa käymme käsikirjoitukseen käsiksi. 

Editoimisvaihe meni nopeasti. Sisältöön ei käytännössä kajottu ollenkaan. Olin sen käynyt suurennuslasin kanssa läpi puolenkymmentä kertaa, ennen kuin lähetin kustantajalle, joten en ihmetellyt, että viimeistelyssä keskityttiin lähinnä kielen hiontaan.

Julkaisupäivä piti olla 15.5., mutta jostain syystä päiväksi vaihdettiin 15.10. Ajattelin, että sekään tuskin on lopullinen päätös. 

Viilasin kustannustoimittajan kanssa takakannen tekstin ja tiedotteen. Alkuperäistä kansi-ideaani piti yksinkertaistaa. Tei uuden pelkistetyn käärmekuvion ja vihreälle pohjalle. Yritelmäni oli kankea luonnos, jonka pohjalta Basam Booksin käyttämä virolainen graafikko Taivo Org teki upean kannen. Minusta se on todella onnistunut.

Kaikki oli painamista vaille valmista. Olin yhteydessä kustantamoon ja tiedustelin julkaisupäivää. Keväällä tulee, vastattiin. Nettisivulle ilmestyi taas 15.5., mutta minulle kerrottiin, että kirja tulee painosta aikaisemmin. Riippuu painotalon aikatauluista. Ilmestymispäiväksi vaihtui nettisivulla 25.4. Lopulta kirja ilmestyi 21.4. 

Kun saan kirjan käsiini, niin kerron tarkemmin sen sisällöstä ja syntyprosessista. Pikku hiljaa toukokuussa alan myös odotella lukijoiden kokemuksia. Ne jännittävät tietenkin eniten.

Kansi

 

Siinä se nyt on, esikoisromaanini kansi. 

Kirja on tulossa myyntiin kaiketi heti toukokuun alussa. 

Kerron kirjan synnystä ja sisällöstä tässä blogissa. Tie on ollut pitkä, mutta ei voi sanoa, että se olisi kohtuuttoman mutkainen ja kuoppainen, vaikka välillä kärsivällisyys onkin ollut lujilla.