Jean-Baptiste Clamence toteaa geneverin huuruisessa merimieskapakassa Amsterdamissa, että vasta kuolema herättää meissä tunteet eloon. Tosin hän melkein samaan hengenvetoon sanoo, että itse asiassa kuolemassa rakastamme omaa mielenliikutustamme, siis itseämme.
Voi sanoa, että Kyypakki sai alkunsa kuolemasta, nuoruuden ystävän menehtymisestä epämääräisissä oloissa. Hän oli vuosien jälkeen tulossa tapaamaan ystäviä Suomeen, mutta ei koskaan päässyt perille.
Orivedellä kirjoittamisen kesäkurssilla 2014 oli tehtävänä kirjoittaa kirje. Oli kulunut kolmisen vuotta ystävän kuolemasta. Kirjoitin kirjeen hänelle, vaikka viimeisestä tapaamisestamme oli 27 vuotta. Seuraavan kesän kurssilla kirje paisui novelliksi ja novellista kasvoi myöhemmin Kyypakin ensimmäinen osa, nuoruudenystävien 50-vuotisjuhla.
Vaikka Kyypakki ammentaakin omista kokemuksistani, ei yhdelläkään hahmolla ole vastinetta todellisuudessa. Autofiktiossa faktoja yhdistellään sepitteellä, Kyypakissa liimaan tosiasioilla fiktion palasia toisiinsa. Eletty elämä on suuri materiaalivarasto, josta otetaan mitä milloinkin ja muokataan kulloiseenkin käyttötarkoitukseen sopivaksi.
Kirjoittaminen on mitä suurimmassa määrin identiteettityötä: tutkimme itseämme, suhdettamme muihin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Ennen kaikkea se on muistelemista. Muisti on siitä jännä värkki, että se ei ole dokumenttien arkisto vaan puolustusasianajajamme ja ymmärtäjämme, joka selittää asiat tässä hetkessä parhain päin. Itsensä tutkiminen kirjoittamalla on etäisyyden ottamista suojelevaan muistiin, sen läpi kulkemista ja todellisten vaikuttimiemme etsimistä.
Kirjoittaminen ei ole puhdistautumisrituaali vaan viime
kädessä itsemme hyväksymistä sellaisena kuin olemme. Katumuksentekijätuomari Clamence
toteaa Putoamisessa, että ei ihminen tule viattomaksi syyttämällä
itseään. Syyllisyydentunnon kanssa on vain elettävä. Tai ainakin yritettävä
elää. Syyllisyys onkin yksi Kyypakin teemoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti