Basam Books julkaisee sivuillaan julkaisemiensa kirjojen taustatarinoita. Tarinan kirjan takana -sarjassa kerron lyhyesti Kyypakista: https://basambooks.fi/sivu/kyypakki/
Kerron muun muassa, että kävin tapahtumapaikoilla Saariselällä syksyllä 2020. Tuolloin etsin Jaurujoelta kohdan, jossa yksi henkilöistä menehtyi. Olin sijoittanut tapahtumia ympäristöön, jossa olin käynyt viimeksi noin 30 vuotta aiemmin. En kuitenkaan törmännyt yllätyksiin, sillä erämaassa kaikki muuttuu hitaasti.
Vaelluskirjoittaminen osoittautui hyväksi metodiksi. Tarina sai loppumetreillä lisää konkretiaa ja kaivattuja yksityiskohtia. Minulle on tärkeää kokea tapahtumapaikat ja niiden tunnelma. Jääkylmän joen yli kahlaaminen täytyy tuntea kohmetuksena jaloissa, jotta siitä voi kirjoittaa uskottavasti.
Vaelluksilla kuljetan aina mukana muistikirjaa, johon kirjaan ajatuksia ja havaintoja. Varsinaisesta kirjoittamisesta ei voi puhua, sillä rinkan kantamisesta on monesti niin väsyksissä, että ruoka ja lepo ovat tarpeeksi. Autiotuvalle voisi pysähtyä kirjoittamaan, jos siellä ei olisi muita.
Toisaalta muut voivat antaa ideoita, kuten kävi muutama vuosi sitten Sioskurun autiotuvalla matkalla Hettaan. Siellä seurasin mykkää naista, joka katseli ikkunasta ulos ja söi muovipussista puolukoita yksi kerrallaan. Hänen miehensä yritti viritellä keskustelua, mutta nainen ei noteerannut tätä ollenkaan. Kun mies lähti ulos, nainen puhui muille normaalisti.
Siinä olivat novellin ainekset koossa, kun mietin kirjoittavan kumppanini kanssa, mitä oli tapahtunut aiemmin ja mitä tilanteesta seuraisi.
Varsinaista vaelluskirjoittamista olen harrastanut kahdesti, vaeltanut siis kirjoittamisen ehdoilla. Kyypakin vuoksi olin liikkeellä elokuussa 2020. Marian matka Kiilopäältä Luirojärvelle oli tuoreessa vaellusmuistissa, mutta Peuraselän, Jaurujoen ja Tahvontuvan tilanne piti päivittää.
Olin matkassa yksin, koska sillä tavalla ajatukset pystyy parhaiten pitämään tarinassa. Kuljin siis romaanini sisällä, henkilöideni matkassa. Parhaiten vaelluskirjoittaminen toimii, kun tekstin runko on selvillä ja kulkiessa tarinaa voi kehittää ja täydentää. Kävely saa aivotkin liikkeeseen, ja aina idean tullen voi pysähtyä ja istua kirjoittamaan.
Kyseessä oli varsinainen kirjoittamisretriitti, sillä en nähnyt matkan aikana muita ihmisiä kuin neljä rajavartijaa, jotka ajoivat mönkijöillä vastaan Jaurujoen pohjoispuolella.
Vastaavan kirjoittamisvaelluksen Saariselälle tein myös viime syksynä. Se oli luonteeltaan erilainen, sillä törmäsin muihin kulkijoihin vähän väliä, vaikka ei ollut edes ruska-aika. Olin myös yötä autiotuvilla, joilla aina oli muitakin. Päivisin kyllä löytyi yksinäistä kirjoittamisaikaa, kun kuljin polkujen ulkopuolella.
Syksyn 2020 reissulla ensimmäistä kertaa myös Presidentinkurussa, joka on ihan rajavyöhykkeen vieressä. Paikka oli sattunut silmään karttaa tutkiessa. Tapaamani rajavartijat kertoivat, että se on kulkukelpoinen. Kuru oli niin vaikuttava, että otin sen mukaan kirjaan. Siirsin yhden kyykäärmeeseen liittyvän kohtauksen sinne. Ratkaisu oli oikea, siitä sain varmuuden jo kurussa. Laskin rinkan maahan, vedin henkeä, join vettä ja otin muutaman valokuvan. Kun olin nostamassa rinkkaa takaisin selkään, huomasin sen vieressä kyyn luoman nahan. Niin pohjoisessa käärmeet ovat todella harvinaisia.
Kiinnostavaa lukea kirjoittamisen metodeistasi! Tapasi tehdä muistiinpanoja ja koota aineksia kirjaasi matkoilla ja vaelluksilla tuntuu inspiroivalta, vaikka en mitenkään kuvittele todellisuudessa ryhtyväni vastaavaan.
VastaaPoistaJos vaellus ei ole oma juttu, niin ylipäätään irrottautuminen arkisista ympyröistä ja ympäristöistä voi tehdä hyvää. Uusi ympäristö inspiroi, oli se sitten kirjasto, kahvila, juna, puiston penkki tai lähimetsä, jossa voi kavuta vaikka kiven päälle. Myös muiden kanssa kirjoittamisen olen kokenut antoisaksi metodiksi. Silloin voi verrata aikaansaannoksia ja saada uusia ideoita.
VastaaPoista