Voisiko kirjoittamisen ulkoistaa tekoälylle?

Tekoälystä ja siihen liitetyistä odotuksista ja uhkakuvista saa hyviä otsikoita. Ennen kesälomaa tuskin kuitenkaan tarvitsee olla huolissaan siitä, että tekoäly syrjäyttäisi ihmisen, silti pienempiä huolia riittää.

Tähän ei tekoäly pysty.
Runoilija Fernando Pessoan yrityksiä ja erehdyksiä Lissabonissa.

Lukiossa on keskusteltu kiihtyvällä tahdilla tekoälystä. Merkkejä tulevasta jo on. Käykö niin, että yhä useammat opiskelijat alkavat palauttaa tekoälyn netistä kokoamia virheettömiä esseitä, joiden tieteellisiä termejä opettajakin saa etsiä sanakirjasta. Toki soljuvan asiantuntijatekstin seassa voi olla tyylipoikkeamana jokin luonnollisella kielellä kirjoitettu kehnompi kappale kirjoittajan omista kokemuksista.

Jos suuntauksena on lyhytnäköinen typeryys, jossa haetaan pikavoittoja oppimisen sijaan, on monella lukiolaisella edessään karvas pettymys. Oikotie on viemässä kohti katastrofia. Tekoälyn avulla hankitut hyvät arvosanat eivät auta ylioppilaskirjoituksissa, jossa ei ainakaan vielä voi käyttää tekoälyä tai kilauttaa kaverille. Kaikki äly pitää olla korvien välissä. Sieltä sen pitäisi virrata sormien kautta näppäimille. Esimerkiksi äidinkielessä kaikki osaaminen tulee osoittaa kirjoittamalla.

Jos lukion kaikissa arvioitavissa suorituksissa pitää noudattaa ylioppilaskirjoitusten kaltaista tilannetta, ainakin äidinkielessä oppiminen kapeutuu ja kontrollin, epäluottamuksen ja arvioinnin merkitys korostuu. Jos voidaan arvioida vain valvotussa tilassa ja suljetussa järjestelmässä kirjoitettuja tekstejä, hidas luova ajattelu ja asioiden kypsyttely jää vähemmälle.

Rosvon ja poliisin leikkimisen sijaan voisi tehdä jotain palkitsevampaa. Haaste onkin motivoida opiskelijat oppimaan ja ymmärtämään oppimisen merkitys suorittamisen ja oikomisen sijaan. Ihan kaikki eivät tunnu tajuavan, että oma kunto ei nouse, jos kaveri käy lenkillä. Auttaisiko se, jos luovuttaisiin arvioinnista ja keskityttäisiin vain kehittävään palautteeseen? 

Tiedä sitten, milloin elämme maailmassa, jossa ei enää tarvita kirjoitustaitoa. Kun voimme ulkoistaa tekstin tuottamisen tekoälylle, kirjoitustaitoa on turha vaatia ylioppilaskirjoituksissakaan.

 

Tekoäly kirjailijana

Olisiko tekoälystä kirjailijaksi? Varmasti olisi! 

Tekoälyllä voidaan suoltaa menestyskonseptin kaavalla loputtomasti uusia kirjasarjan osia ja jaksoja suoratoistoon. Sehän kulkee tallattuja polkuja, hyppii ilmeisestä asiasta seuraavaan. Genreosaamisessa tekoäly olisi varmasti tehokas, nopea, tasalaatuinen ja ennen kaikkea edullinen, kuin pitkälle kehitetty kopiokone. Ei tarvittaisi enää käsikirjoittajia.

Eri asia tietenkin on, riittääkö kaavamaisuus lukijoille ja katsojille. Turvallista viihdettä hakeville varmaan riittää, mutta on myös niitä tilanteita, joissa kaipaamme yllätyksiä, uusia näkökulmia, muotokokeiluja, älyllistä haastetta ja järkytyksiä.

Voiko tekoäly olla kirjailijan sparraaja tai apuri, joka tekee perustyön, materiaalin kokoamisen, kirjailijan viimeisteltäväksi? Se olisi vähän sama asia kuin puukontekijällä, joka ostaa osat valmiina, kokoaa ne, lyö terään vain leimansa ja myy omien käsiensä taidonnäytteenä. Lukijana kokisin oloni huijatuksi. Palasia toki revitään sieltä mistä saadaan ja löydetään, mutta kokonaisen teoksen ulkoistaminen olisi liikaa.

Jos tekoälyn näkisikin kilpailijana, se kannustaisi kehittämään kirjallisuutta omaperäisempään ja persoonallisempaan suuntaan. Pakottaisi etsimään ja uusiutumaan. Houkuttelisi kuvaamaan ainutkertaista inhimillistä kokemusta ajassa ja paikassa.

Turha kopiokoneen kanssa olisi edes kilpailla kaavamaisessa sarjamuodossa. Mutta kun pitää keksiä uutta ja olla oikeasti luova, ihmisen äly ja viisaus yhdistettynä todellisiin tunteisiin vie voiton. Uskon, että autofiktion ja tosi-tv:n aikaudella myös kirjailija tekstinsä takana kiinnostaa – oli kyseessä sitten todellinen ihminen tai rakennettu brändi. 

Kun tekstin tekijällä on nimi, silloin ei myöskään ole epäselvää, kenelle kuuluvat tekijänoikeudet.