Olen lukenut tolkuttomasti noin kymmenvuotiaasta asti. Ensimmäisen lehtijuttuni kirjoitin 15-vuotiaana. 19-vuotiaana voitin kotikuntani runokilpailun. Ennen sitä olin menestynyt Luonto-Liiton kirjoituskilpailuissa. Abiturienttina olin varma, että minusta tulee kirjailija. Kirjoitin silloin lähinnä runoja, mutta myös novelliyritelmiä.
Sitten lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Ylikriittinen ympäristö, jossa sai olla varuillaan, ei ollut hyväksi. Lehtijuttuja oli helppo tuottaa, samoin kirja- ja teatterikritiikkejä, mutta oma rima oli niin korkealla, että pöytälaatikko oli fiktion pääasiallinen julkaisukanavani. Opiskelujen jälkeen minusta tuli kirjoittava toimittaja. Kun työkseen kirjoittaa, ei perheellinen jaksa enää vapaa-ajalla kirjoittaa fiktiota tavoitteellisesti.
Kun nyt luen vanhoja tekstejäni, tavallaan harmittaa, että en uskaltanut kokeilla, mihin rahkeet riittävät. Mutta toisaalta: nyt on nyt. Mitään ei ole menetetty. Olen kuitenkin kirjoittanut jotain koko ajan, terapeuttisia päiväkirjamerkintöjä, runoja, lyhytproosaa, novelleja.
Minulla oli mielestäni hyvä romaani-idea avioeroni jälkeen 1980-luvun loppupuolella, mutta kirjoittaminen hyytyi 40 sivun jälkeen. Matkasin yksin junalla Etelä-Euroopassa, lähinnä Espanjassa, ja kirjoitin. Olisi varmaan pitänyt ostaa heti perään toinenkin Interrail-lippu.
Käänne alkoi tapahtua, kun opetin Oulun ammattikorkeassa luovaa kirjoittamista painottaen terapeuttiseen näkökulmaan. Tein aina samat tehtävät, joita annoin sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille. Oman elämän kriisiytyminen lisäsi tarvetta kirjoittaa.
Olin lykännyt fiktion kirjoittamista gradulla, lisensiaattityöllä, väitöskirjalla. Keksin aina jonkin projektin, joka ajoi edelle, koska pelkäsin kohdata tilannetta, jossa minusta ei ehkä olisikaan nuoresta asti haaveilemani fiktion kirjoittajaksi.
Vuonna 2012 osallistuin ensimmäiselle Oriveden opiston kirjoittajakurssille. Siitä lähtien olen kumppanini kanssa osallistunut joka kesä ja välillä muulloinkin kirjoittajakursseille. Ne ovat antaneet tietoa ja taitoa, mutta tärkein anti on ollut innostus kirjoittamiseen. Myös kirjoittava kumppani on aarre, jonka merkitystä ei voi liikaa korostaa.
Muun muassa Petri Tamminen, Elli Salo, Riikka Ala-Harja, Riina Katajavuori ja Jyrki Vainonen ovat jakaneet oppejaan kursseilla. Yritin ensin novelleja, mutta en jaksanut tai osannut viimeistellä niitä. Vaihdoin armollisempaan romaaniin, joka tuntui heti alusta lähtien omalta muodolta.
Kyypakin kannalta tärkein henkilö on ehdottomasti ollut Taija Tuominen. Hänen kannustava, rohkaiseva ja innostava ohjauksensa on ollut se puuttuva lenkki, joka on yhdistänyt potentiaalin ja käytännön. Kiitos Taija!
Kuulin aikoinaan paljon puhetta siitä, kuinka kurssit ovat harrastelijoita varten, eikä todellinen kirjoittaja tarvitse niitä. Saatoin itsekin ajatella niin. Nyt olen eri mieltä. Kirjoittajaidentiteettini ja -itsetuntoni ovat tarvinneet kursseja. Jos olisin jo nuorena ja innokkaana kirjoittajana ymmärtänyt ohjauksen ja positiivisen palautteen merkityksen ja osannut hakeutua sellaisen pariin, ehkä Kyypakki ei olisi esikoisromaanini.
Kyypakkikin sai alkunsa Oriveden opistossa ja lopullisen muotonsa Taivalkoskella Päätalo-instituutin vuoden pituisen kurssin aikana. Siitä kerron joskus toiste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti