Kirjailija poistui takavasemmalle

Kuka, mitä häh?

Sleeppareitten kysymys on aiheellinen, mutta tällä kertaa se ei liity saunassa metelöintiin.  Takana ovat ensimmäiset hikiset työpäivät loman jälkeen. Iltapäivälehtien lupaama planetaarinen hirmumyrsky jäi tulematta, mutta sisäiset tuulilukemat ovat olleet kohtuullisen korkeita jo useita päiviä. Kyse on muutosvastarinnan puhureista: ammatin vaihtaminen kesäkirjailijasta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi ei käy ihan itsestään.

Vongoivan juurella. Kuva Katja Hautala.

Opettajana on helpompi toimia, jos mieltää itsensä opettajaksi. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että rupeaa tekemään erilaista työtä vaan koko työhön liittyvän ajattelutavan muutoksesta. Siitä, millaisena näkee itsensä. Identiteetissähän on kyse kertomuksesta, jota tuotetaan itsestä ja elämästä. 

Identiteetti on jatkuvasti kehittyvä kertomus, jossa yhdistetään mennyt, nykyinen ja tuleva. Se on käsitys itsestä. Meillä jokaisella on identiteetti - tai oikeastaan monia eri identiteettejä. Voimme olla vanhempia, puolisoita, ystäviä, työntekijöitä, suomalaisia, homoja, heteroita... 

Kyse on enemmästä kuin omaksutuista rooleista. Toki identiteettikin voi olla omaksuttu ja muistuttaa näyttelemistä, mutta silloinkin yleensä uskomme omaksumaamme rooliin. Olemme sisäistäneet sen. Olemme esimerkiksi omaksuneet tiedostamatta lapsuuden kodista mallin toimia vanhempana tai puolisona.

Kyypakki ilmestyi huhtikuussa ja toteutti pitkällisen haaveeni - ja samalla vahvisti kirjoittajaidentiteettiäni. Kirjan juuret ovat seinäjokiseen luontokerho Suokulaiseen liittyvissä kokemuksissa yläaste- ja lukioikäisenä, vaikka en kerhosta tai sen jäsenistä kerrokaan. Toukokuussa juhlittiin isolla porukalla Suokulaisen syntymää, josta tuli kuluneeksi 50 vuotta (ja kuolemastakin noin 30 vuotta). Kyypakki kiinnosti nuoruuden retkikavereita, jolloin saatoin mieltää itseni siinäkin seurassa melkein kirjailijaksi.

Kesäkuussa sain osallistua Luostolla Juhani Karilan mainiolle proosakurssille, joka myös vahvisti uskoa itseeni kirjoittajana. Heti perään lähdin Katjan kanssa vaeltamaan Kyypakin maisemiin Saariselälle, jossa mainostarkoituksessa kuvasin kirjaa ja luin siitä pieniä katkelmia. Liikuimme myös seuraavan tekstini maisemissa ja harrastimme kumpikin vaelluskirjoittamista.

Kirjallinen kesä jatkui uuden käsikirjoituksen tapahtumapaikoilla Lapin lisäksi myös Tallinnassa. Samalla matkalla poikkesimme Aino Kallaksen kesämökillä Hiidenmaalla, jossa hän kirjoitti Sudenmorsianta (1928). Maiseman vaihtuminen on aina inspiroivaa. Sitä se oli myös Pohjois-Norjassa, jossa tutustuimme kveenien kulttuuriin. Kveenithän lähtivät Suomesta leivän - tai pikemminkin kalan - perässä Pohjois-Norjaan 1700- ja 1800-luvulla.

Aino Kallaksen kesäasunto Hiidenmaalla.

Keskeinen kirjoittamisen ympäristö on kuitenkin kesäinen Posio, tapahtumattomuuden ja vanhojen puiden tyyssija. Uusi kirjallinen talo alkaa toivoakseni olla jo vesikatossa, ehkä siihen saa jo lämmöt päälle. Sisäpuolen viimeistely jää myöhemmäksi. Nyt Kyypakki kuitenkin häiritsi hieman kirjoittamista, sillä sen vastaanotto jännittää. Innostunutta lukijapalautetta on ollut tosi mukava lukea, mutta kritiikkejä ei ole vielä näkynyt. Kesällä tein pyynnöstä kustantajan Instagramiin 15 sekunnin mainosvideon ja paikallisen sanomalehti Koillissanomien toimittaja kävi jututtamassa minua. Kerron siitä tapaamisesta toisella kertaa. 

Loppukeväällä Kyypakin ilmestyminen nosti pintaan kirjailijaidentiteetin, eikä aina ollut helppo orientoitua opettajan työhön. Kesän tullen unohdin opettajuuden täydellisesti. Kirjoittaminen on ulkoisista paineista ja rajoista vapaata, mutta vaatii itsekuria ihan toisella tavalla kuin aikataulutettu tekeminen. Kirjoittaminen on itsekästä työtä, jossa voi tyydyttää sisäistä narsistiaan ja päättää kaikesta toisia kuulematta.

Kaiholla olen hyvästellyt kirjailijaidentiteettiä ja yrittänyt palata yhä enemmän opettajaksi. Kokemuksesta tiedän, että leipätyöhön solahtaa äkkiä, kun alkaa tehdä töitä oppimisen parissa. Yhtä aikaa ei voi olla molempia, ehkä joku voi, minä en. Puolikas on aina puolikas. Kysymys on pitkälti myös ajankäytöstä. Murusia voi kokoilla sivutoimisena kirjailijana, mutta varsinaisesti uuden luomiseen eivät aika ja voimavarat riitä.

Kyypakki ei toki unohdu. Vaikka olen taas opettaja, olen silti kirjoittanut romaanin.

Facebook muistutti tänään, että kolme vuotta sitten olin Saariselällä tutkimassa Kyypakin maisemia. (Voisipa rinkan pakata nytkin samanlaiselle reissulle.) Elokuun 24. päivä kerron kuvien kanssa Seinäjoen pääkirjastossa sen synnystä ja vaelluskirjoittamisesta. Päivitän edelleen blogia. Jos joku toimittaja kiinnostuu kirjasta, kerron mielelläni. Luen myös edelleen suurella mielenkiinnolla lukijapalautteita, ja ehkä joku arvosteleekin kirjan.