Voisiko kirjoittamisen ulkoistaa tekoälylle?

Tekoälystä ja siihen liitetyistä odotuksista ja uhkakuvista saa hyviä otsikoita. Ennen kesälomaa tuskin kuitenkaan tarvitsee olla huolissaan siitä, että tekoäly syrjäyttäisi ihmisen, silti pienempiä huolia riittää.

Tähän ei tekoäly pysty.
Runoilija Fernando Pessoan yrityksiä ja erehdyksiä Lissabonissa.

Lukiossa on keskusteltu kiihtyvällä tahdilla tekoälystä. Merkkejä tulevasta jo on. Käykö niin, että yhä useammat opiskelijat alkavat palauttaa tekoälyn netistä kokoamia virheettömiä esseitä, joiden tieteellisiä termejä opettajakin saa etsiä sanakirjasta. Toki soljuvan asiantuntijatekstin seassa voi olla tyylipoikkeamana jokin luonnollisella kielellä kirjoitettu kehnompi kappale kirjoittajan omista kokemuksista.

Jos suuntauksena on lyhytnäköinen typeryys, jossa haetaan pikavoittoja oppimisen sijaan, on monella lukiolaisella edessään karvas pettymys. Oikotie on viemässä kohti katastrofia. Tekoälyn avulla hankitut hyvät arvosanat eivät auta ylioppilaskirjoituksissa, jossa ei ainakaan vielä voi käyttää tekoälyä tai kilauttaa kaverille. Kaikki äly pitää olla korvien välissä. Sieltä sen pitäisi virrata sormien kautta näppäimille. Esimerkiksi äidinkielessä kaikki osaaminen tulee osoittaa kirjoittamalla.

Jos lukion kaikissa arvioitavissa suorituksissa pitää noudattaa ylioppilaskirjoitusten kaltaista tilannetta, ainakin äidinkielessä oppiminen kapeutuu ja kontrollin, epäluottamuksen ja arvioinnin merkitys korostuu. Jos voidaan arvioida vain valvotussa tilassa ja suljetussa järjestelmässä kirjoitettuja tekstejä, hidas luova ajattelu ja asioiden kypsyttely jää vähemmälle.

Rosvon ja poliisin leikkimisen sijaan voisi tehdä jotain palkitsevampaa. Haaste onkin motivoida opiskelijat oppimaan ja ymmärtämään oppimisen merkitys suorittamisen ja oikomisen sijaan. Ihan kaikki eivät tunnu tajuavan, että oma kunto ei nouse, jos kaveri käy lenkillä. Auttaisiko se, jos luovuttaisiin arvioinnista ja keskityttäisiin vain kehittävään palautteeseen? 

Tiedä sitten, milloin elämme maailmassa, jossa ei enää tarvita kirjoitustaitoa. Kun voimme ulkoistaa tekstin tuottamisen tekoälylle, kirjoitustaitoa on turha vaatia ylioppilaskirjoituksissakaan.

 

Tekoäly kirjailijana

Olisiko tekoälystä kirjailijaksi? Varmasti olisi! 

Tekoälyllä voidaan suoltaa menestyskonseptin kaavalla loputtomasti uusia kirjasarjan osia ja jaksoja suoratoistoon. Sehän kulkee tallattuja polkuja, hyppii ilmeisestä asiasta seuraavaan. Genreosaamisessa tekoäly olisi varmasti tehokas, nopea, tasalaatuinen ja ennen kaikkea edullinen, kuin pitkälle kehitetty kopiokone. Ei tarvittaisi enää käsikirjoittajia.

Eri asia tietenkin on, riittääkö kaavamaisuus lukijoille ja katsojille. Turvallista viihdettä hakeville varmaan riittää, mutta on myös niitä tilanteita, joissa kaipaamme yllätyksiä, uusia näkökulmia, muotokokeiluja, älyllistä haastetta ja järkytyksiä.

Voiko tekoäly olla kirjailijan sparraaja tai apuri, joka tekee perustyön, materiaalin kokoamisen, kirjailijan viimeisteltäväksi? Se olisi vähän sama asia kuin puukontekijällä, joka ostaa osat valmiina, kokoaa ne, lyö terään vain leimansa ja myy omien käsiensä taidonnäytteenä. Lukijana kokisin oloni huijatuksi. Palasia toki revitään sieltä mistä saadaan ja löydetään, mutta kokonaisen teoksen ulkoistaminen olisi liikaa.

Jos tekoälyn näkisikin kilpailijana, se kannustaisi kehittämään kirjallisuutta omaperäisempään ja persoonallisempaan suuntaan. Pakottaisi etsimään ja uusiutumaan. Houkuttelisi kuvaamaan ainutkertaista inhimillistä kokemusta ajassa ja paikassa.

Turha kopiokoneen kanssa olisi edes kilpailla kaavamaisessa sarjamuodossa. Mutta kun pitää keksiä uutta ja olla oikeasti luova, ihmisen äly ja viisaus yhdistettynä todellisiin tunteisiin vie voiton. Uskon, että autofiktion ja tosi-tv:n aikaudella myös kirjailija tekstinsä takana kiinnostaa – oli kyseessä sitten todellinen ihminen tai rakennettu brändi. 

Kun tekstin tekijällä on nimi, silloin ei myöskään ole epäselvää, kenelle kuuluvat tekijänoikeudet.

Esikuvia tapaamassa

Lauantaina tapasin Seinäjoella nuoruuden aikaisia ystäviä sekä ihmisiä, joiden kanssa en ollut aikaisemmin ollut missään tekemisissä. Meitä yhdisti 50 vuotta sitten perustettu luontokerho Suokulainen, aikanaan yksi maan aktiivisimmista Luonto-Liiton kerhoista. Kerhossa retkeilimme, opiskelimme sekä yritimme vaikuttaa yhteiskuntaan erityisesti lehtijutuilla ja kantaa ottavilla valokuvanäyttelyillä. Luonnon suojeleminen leimattiin 1970-luvun Etelä-Pohjanmaalla sosialisoinniksi.

Kerho kuihtui jo 1980-luvun lopussa, mutta juhlijoissa se tuntui edelleen elävän hyvin vahvana ja voimallisena. Moni kertoi Suokulaisen antaneen tavan katsoa maailmaa ja elää osana sitä. Luonnon puolustaminen yhdistettynä yhteiskuntakriittisyyteen ovat elämänasenne, jotain paljon enemmän kuin yksikään poliittinen aate.

Suokulaista saan kiittää monesta lähtemättömästä kokemuksesta ja ystävästä. Myös elämänkumppanistani Katjasta. Suokulainen on myös Kyypakin taustalla. Kirjassa viitataan neljän lukioikäisen kaveruksen Lapin-vaellukseen, jonka maisemiin he lähtevät uudelleen vuosia myöhemmin kohtalokkain seurauksin. Juuri tuota lukiopoikien vaellusta kirjassa ei kuvata, sillä se on tapahtunut todellisuudessa ja ollut innoittaja sepitetylle tarinalle.  

Tapaaminen hieman jännitti, sillä olen ammentanut Kyypakkiin paljon asioita elämäni varrelta, myös Suokulaisen taipaleelta. Tapasin siis romaanihenkilöideni kaukaisia esikuvia. Yhdelläkään henkilöhahmolla ei ole vastinetta todellisuudessa, mutta monelle lukijalle voi tulla vastaan tutun oloisia henkilöiden piirteitä, tilanteita ja sanoja. Olen pilkkonut niitä ja jaellut eri henkilöille.

Itse olen mukana kaikissa henkilössä. Uskon, että jokaisen kirjoittajan persoonallisuudessa on niin paljon kerroksia, että siitä riittää jaettavaa useallekin fiktiiviselle henkilölle. On vaikea ajatella kirjoittavansa hahmoa, jossa ei olisi jollain tavalla mukana. Meissä jokaisessa on myös puolia, joita emme halua kohdata. Ne voi ulkoistaa kirjan henkilölle.

Kyypakissa on myös paljon todenmukaista. Miljööt ovat olemassa. Peuraselän autiotupa löytyy Jaurujoen varresta ja Presidentinkurusta näkee Venäjälle. Tosiasiat ovat sitä liimaa, jolla yhdistelen fiktion palasia toisiinsa. 

Presidentinkuru on oikeasti olemassa.

Olen myös pyrkinyt pinnan alta tulkitsemaan miesporukan dynamiikkaa. Aina tahtotila ja tavoite ei ole yhteinen, ei taistella talvisodan hengessä kaikki yhden puolesta vaan tutumpaa voi olla jatkosodan henki, jossa riehutaan aseveljen innoittamana, osa istuu vankilassa, rintamalta karataan, ammutaan omia ja päällimmäisenä on oman nahan pelastaminen.

Kirja kiinnosti yli odotusten, ja sainkin pelastettua kirjapinosta  itselleni vain yhden kappaleen.  Luontokerhon kokoontuminen olisi varmasti ollut minun kannaltani erilainen, jos kaukaiset esikuvat olisivat jo lukeneet Kyypakin ennen tapaamistamme ja ruotineet lukemaansa todellisuutta ja omia kokemuksiaan vasten. Nyt odotan paitsi uutta kirjalähetystä kustantajalta myös lukijoiden palautteita. Jännittää. Jokainen kuitenkin on kokenut ja muistaa tapahtumat omista lähtökohdistaan ja tulkitsee niin faktaa kuin fiktiotakin omalla tavallaan.     

Alan kerätä palautteiden parhaita paljoja omalle sivulle, jahka saan niitä. Ensimmäinen palaute oli ytimekäs: ”Kirja luettu. Pidin kovasti.” Sain sen noin vuorokauden kuluttua siitä, kun palautteen antaja sai kirjan käteensä.

 

Seuraava teksti tullee noin viikon kuluttua.

Vaelluskirjoittamista

Basam Books julkaisee sivuillaan julkaisemiensa kirjojen taustatarinoita. Tarinan kirjan takana -sarjassa kerron lyhyesti Kyypakista: https://basambooks.fi/sivu/kyypakki/

Kerron muun muassa, että kävin tapahtumapaikoilla Saariselällä syksyllä 2020. Tuolloin etsin Jaurujoelta kohdan, jossa yksi henkilöistä menehtyi. Olin sijoittanut tapahtumia ympäristöön, jossa olin käynyt viimeksi noin 30 vuotta aiemmin. En kuitenkaan törmännyt yllätyksiin, sillä erämaassa kaikki muuttuu hitaasti.

Vaelluskirjoittaminen osoittautui hyväksi metodiksi. Tarina sai loppumetreillä lisää konkretiaa ja kaivattuja yksityiskohtia. Minulle on tärkeää kokea tapahtumapaikat ja niiden tunnelma. Jääkylmän joen yli kahlaaminen täytyy tuntea kohmetuksena jaloissa, jotta siitä voi kirjoittaa uskottavasti.

Vaelluksilla kuljetan aina mukana muistikirjaa, johon kirjaan ajatuksia ja havaintoja. Varsinaisesta kirjoittamisesta ei voi puhua, sillä rinkan kantamisesta on monesti niin väsyksissä, että ruoka ja lepo ovat tarpeeksi. Autiotuvalle voisi pysähtyä kirjoittamaan, jos siellä ei olisi muita.

Toisaalta muut voivat antaa ideoita, kuten kävi muutama vuosi sitten Sioskurun autiotuvalla matkalla Hettaan. Siellä seurasin mykkää naista, joka katseli ikkunasta ulos ja söi muovipussista puolukoita yksi kerrallaan. Hänen miehensä yritti viritellä keskustelua, mutta nainen ei noteerannut tätä ollenkaan. Kun mies lähti ulos, nainen puhui muille normaalisti.

Siinä olivat novellin ainekset koossa, kun mietin kirjoittavan kumppanini kanssa, mitä oli tapahtunut aiemmin ja mitä tilanteesta seuraisi.

Varsinaista vaelluskirjoittamista olen harrastanut kahdesti, vaeltanut siis kirjoittamisen ehdoilla. Kyypakin vuoksi olin liikkeellä elokuussa 2020. Marian matka Kiilopäältä Luirojärvelle oli tuoreessa vaellusmuistissa, mutta Peuraselän, Jaurujoen ja Tahvontuvan tilanne piti päivittää.

Olin matkassa yksin, koska sillä tavalla ajatukset pystyy parhaiten pitämään tarinassa. Kuljin siis romaanini sisällä, henkilöideni matkassa. Parhaiten vaelluskirjoittaminen toimii, kun tekstin runko on selvillä ja kulkiessa tarinaa voi kehittää ja täydentää. Kävely saa aivotkin liikkeeseen, ja aina idean tullen voi pysähtyä ja istua kirjoittamaan.

Kyseessä oli varsinainen kirjoittamisretriitti, sillä en nähnyt matkan aikana muita ihmisiä kuin neljä rajavartijaa, jotka ajoivat mönkijöillä vastaan Jaurujoen pohjoispuolella.

Vastaavan kirjoittamisvaelluksen Saariselälle tein myös viime syksynä. Se oli luonteeltaan erilainen, sillä törmäsin muihin kulkijoihin vähän väliä, vaikka ei ollut edes ruska-aika. Olin myös yötä autiotuvilla, joilla aina oli muitakin. Päivisin kyllä löytyi yksinäistä kirjoittamisaikaa, kun kuljin polkujen ulkopuolella.

Syksyn 2020 reissulla ensimmäistä kertaa myös Presidentinkurussa, joka on ihan rajavyöhykkeen vieressä. Paikka oli sattunut silmään karttaa tutkiessa. Tapaamani rajavartijat kertoivat, että se on kulkukelpoinen. Kuru oli niin vaikuttava, että otin sen mukaan kirjaan. Siirsin yhden kyykäärmeeseen liittyvän kohtauksen sinne. Ratkaisu oli oikea, siitä sain varmuuden jo kurussa. Laskin rinkan maahan, vedin henkeä, join vettä ja otin muutaman valokuvan. Kun olin nostamassa rinkkaa takaisin selkään, huomasin sen vieressä kyyn luoman nahan. Niin pohjoisessa käärmeet ovat todella harvinaisia.

Kymmenien vuosien haave

Olen lukenut tolkuttomasti noin kymmenvuotiaasta asti. Ensimmäisen lehtijuttuni kirjoitin 15-vuotiaana. 19-vuotiaana voitin kotikuntani runokilpailun. Ennen sitä olin menestynyt Luonto-Liiton kirjoituskilpailuissa. Abiturienttina olin varma, että minusta tulee kirjailija. Kirjoitin silloin lähinnä runoja, mutta myös novelliyritelmiä.

Sitten lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Ylikriittinen ympäristö, jossa sai olla varuillaan, ei ollut hyväksi. Lehtijuttuja oli helppo tuottaa, samoin kirja- ja teatterikritiikkejä, mutta oma rima oli niin korkealla, että pöytälaatikko oli fiktion pääasiallinen julkaisukanavani. Opiskelujen jälkeen minusta tuli kirjoittava toimittaja. Kun työkseen kirjoittaa, ei perheellinen jaksa enää vapaa-ajalla kirjoittaa fiktiota tavoitteellisesti. 

Kun nyt luen vanhoja tekstejäni, tavallaan harmittaa, että en uskaltanut kokeilla, mihin rahkeet riittävät. Mutta toisaalta: nyt on nyt. Mitään ei ole menetetty. Olen kuitenkin kirjoittanut jotain koko ajan, terapeuttisia päiväkirjamerkintöjä, runoja, lyhytproosaa, novelleja. 

Minulla oli mielestäni hyvä romaani-idea avioeroni jälkeen 1980-luvun loppupuolella, mutta kirjoittaminen hyytyi 40 sivun jälkeen. Matkasin yksin junalla Etelä-Euroopassa, lähinnä Espanjassa, ja kirjoitin. Olisi varmaan pitänyt ostaa heti perään toinenkin Interrail-lippu. 

Käänne alkoi tapahtua, kun opetin Oulun ammattikorkeassa luovaa kirjoittamista painottaen terapeuttiseen näkökulmaan. Tein aina samat tehtävät, joita annoin sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille. Oman elämän kriisiytyminen lisäsi tarvetta kirjoittaa.

Olin lykännyt fiktion kirjoittamista gradulla, lisensiaattityöllä, väitöskirjalla. Keksin aina jonkin projektin, joka ajoi edelle, koska pelkäsin kohdata tilannetta, jossa minusta ei ehkä olisikaan nuoresta asti haaveilemani fiktion kirjoittajaksi.  

Vuonna 2012 osallistuin ensimmäiselle Oriveden opiston kirjoittajakurssille. Siitä lähtien olen kumppanini kanssa osallistunut joka kesä ja välillä muulloinkin kirjoittajakursseille. Ne ovat antaneet tietoa ja taitoa, mutta tärkein anti on ollut innostus kirjoittamiseen. Myös kirjoittava kumppani on aarre, jonka merkitystä ei voi liikaa korostaa. 

Muun muassa Petri Tamminen, Elli Salo, Riikka Ala-Harja, Riina Katajavuori ja Jyrki Vainonen ovat jakaneet oppejaan kursseilla. Yritin ensin novelleja, mutta en jaksanut tai osannut viimeistellä niitä. Vaihdoin armollisempaan romaaniin, joka tuntui heti alusta lähtien omalta muodolta. 

Kyypakin kannalta tärkein henkilö on ehdottomasti ollut Taija Tuominen. Hänen kannustava, rohkaiseva ja innostava ohjauksensa on ollut se puuttuva lenkki, joka on yhdistänyt potentiaalin ja käytännön. Kiitos Taija!

Kuulin aikoinaan paljon puhetta siitä, kuinka kurssit ovat harrastelijoita varten, eikä todellinen kirjoittaja tarvitse niitä. Saatoin itsekin ajatella niin. Nyt olen eri mieltä. Kirjoittajaidentiteettini ja -itsetuntoni ovat tarvinneet kursseja. Jos olisin jo nuorena ja innokkaana kirjoittajana ymmärtänyt ohjauksen ja positiivisen palautteen merkityksen ja osannut hakeutua sellaisen pariin, ehkä Kyypakki ei olisi esikoisromaanini.

Kyypakkikin sai alkunsa Oriveden opistossa ja lopullisen muotonsa Taivalkoskella Päätalo-instituutin vuoden pituisen kurssin aikana. Siitä kerron joskus toiste.